Musta Joutsen – loistokirja

Nassim Talebin teos Musta joutsen on fantastista luettavaa jokaiselle skeptisestä (ja negatiivisesta) empirismistä kiinnostuneille. Kirja käsittelee johdonmukaisia tiedollisia, psykologisia, filosofisia ja matemaattisia rajoituksia (niin yksilössä kuin yhteisöissäkin). Talebin mukaan virheelliseen ajatteluun ja vinoumiin on päädytty tiedemaailman pitkän perinteen ja nykyisen informaatiotulvan vuoksi. Siitä päästään asiantuntijaongelmiin, eli hyödynnetään tieteelliseltä näyttäviä yhtälöitä ja laskentamalleja, jotka eivät lisää tietoa – pikemminkin epätietoa. Taleb sysää mm. taloustieteilijät ja psykologit tähän ei-asiantuntijoiden karsinaan.

Filosofi on syntyjään Libanonista, taustaltaan kreikkalainen ja ortodoksi, joka sitten muutti aikoinaan Jenkkeihin ja bisnesmaailmaan filosofoimaan ja järisyttämään Platonista ja Aristoteleestä pieleen mennyttä tapaa hahmottaa (länsimaista) maailmaa. Hampaisiin joutuvat taloustieteen ”huijarinobelistit” Markowitzin ja Sharpen tapaan. Monet muutkin taloustieteen nobelistit ovat luoneet omaan matematiikkaansa perustuvan mielikuvitusmaailman, jonka lainalaisuudet eivät reaalimaailmassa päde lainkaan.

Kimmo Pietiläisen suomennos on mainio, ja siitä välittyy hyvin Talebin esseiden filosofinen satiirisuus ja syvä ymmärrys aiheesta. Varsinainen opus on esipuheineen vajaat neljäsataa sivua, ja se on jaettu neljään osaan. Luvut ovat selkeitä, ja metatekstiä ja omaelämäkerrallisuutta on saatu kivasti mukaan. Toisekseen tykkäsin siitä, että sisäviittauksia oli aika runsaasti, ja se pakotti lukemaan jokaisen luvun huolella, sillä anekdootteja jatkettiin välillä monta kertaa. Toisinaan Taleb jätti kurillaan paljastamatta loppuhuipennuksen, vaikka jotain yksittäistä tarinaa sinne tänne ripottelikin. Aiheista nostettakoon esille empiirisen skeptikon oppivuodet, narratiivinen harha, ludinen harha, ennustamisen skandaali ja Gaussin kellokäyrä. Lopussa on vielä noin sata sivua, ja otsikkona on filosofinen jälkikirjoitus, jossa syvennetään kirjan aiheita. Lukemisen helpottamiseksi on vielä sanasto ja viitteet selityksineen (alaviitteiden lisäksi) ja vielä monikymmensivuinen kattava lähdeluettelo.

Sitten hypätäänkin Talebin filosofiseen kahtiajakoon (ennen kuin päästään siihen Mustaan Joutseneen). Olennaista on ymmärtää, että kvantitatiivisen meklarin ammatissaan alkujaan kirjoittaja hoksasi vedonlyönnin finanssimaailmassa harvinaisista ja odottamattomista tapahtumista ”platonisia laskoksia”, jotka tuntuivat asiantuntijoista uskomattomilta: todellisuus ei pädekään syistä, joista emme tiedä (tuntematon tuntematon). Kirjassa kuljetetaan kahta kuvitteellista utopiaa rinnakkain: Mediokristania ja Ekstremistania. Ensimmäiselle on ominaista gaussimainen ei-mittakaavattomuus, jälkimmäiselle fraktaalisuus. Mediokristanille ihanne on keskinkertaisuus, jälkimmäiselle vastaavanlaista asteikkoa ei ole. Ammatit ovat Mediokristanistanissa skaalautumattomia kuten (monistamattomat) artistien live-esiintymiset (ennen nykyaikaa) ja lääkärin vastaanotot. Siellä ei myöskään ole Mustan Joutsenen vaikutusta ja ihanteena on utopistinen tasa-arvoisuus, ja yhteiskuntasysteemi muistuttaa perin arkaaista. Historiankin kuvitellaan ryömivän, ja tapahtumat on helppo panna ennustuksineen kellokäyrän ja sen muunnosten mukaan. Aikaisemman koetun ja nähdyn perusteella väsätään jos jonkinnäköisiä ennustusten tapaisia. Moni elävässä elämässä kuvitteleekin elävänsä keskinkertaisessa Mediokristanissa, ja siihen myös pyritään poliittisin tavoittein rajaamalla ihmisten vaurastumista kuten progressiivisen verotuksen myötä. Kuvitellaan, että heikentämällä paremmin menestyviä saavutettaisiin gaussimainen keskinkertaisuuden ideaali ja tasapaino. Kaukaa ei ole haettua ihan marxismin (myös normaalijakauman innostamana) nykyiset muunnelmat, jolloin jopa kuvitellaan, että firman omistajien osingotkin kuuluisivat työläisille. Epätasa-arvosta ja eriarvoisuudesta parutaan yhteen ääneen, ja halutaan monenmoisin poliittisin perustein kiipiä käyrän vasenta sivustaa taloudellisesti ylöspäin muka oikeudenmukaisuuden ja reiluuden nimissä. Tapahtumat ja ennusteet tungetaan todennäköisyysjakaumaan ja käytetään Gaussin kellokäyrän muunnoksia.

Ekstremistanissaollaan mittakaavattomia. Siellä on supermenestyjiä ja rikkaita ensinnä mainittua enemmän, ja vauraus jakautuu epätasaisemmin. Siksi se on altis Mustille Joutsenille.  Esimerkiksi kerran tehtyä musiikkikappaletta voidaan myydä levyinä ja jakaa suoratoistopalveluissa vaikka kuinka paljon. Artisti voi tienata siis enemmän kuin keikoilla käydessään. Samoin elokuvista voidaan ottaa lukematon määrä kopiota ja esittää ajasta ja paikasta riippumatta. Epätasa-arvo kuuluu olennaisena elementtinä Ekstremistaniin. Paremmin jalkapalloa potkivalle voidaan ihan hyvin maksaa tavallista sentteriä parempaa liksaa ihan samoin kuin tuotteliaammalle konttorirotalle. Asiat ovat monimutkaisia, ja kestää kauan selvittää mistä on kyse. Myöskään aikaisemmasta tiedosta ja historiasta on vaikeaa ennustaa. Historiakaan ei ryömi, vaan se hyppää. Yllättävät tapahtumat jakautuvat (tieteellisesti käsiteltäviin) harmaisiin joutseniin tai Mustiin Joutseniin.

Platonin ja häneltä oppinsa saaneiden ajatukset perustuvat uskomuksiin ja tavoitteena on olla täysin oikeassa omassa tunneloidussa ideaalien (mielikuvitus)maailmassa. Tällöin epäonnistutaan usein, koska ei osata huomioida itsensä ulkopuolisia muuttujia ja epävarmuustekijöitä riittävän perusteellisesti. Lukemattomat itseapuoppaat hyödyntävätkin oivallisesti periplatonilaista vahvistusharhaa. Toisin sanoen luetaan vaikkapa jonkin (terapeutti)neropatin kyhäämää kirjaa, jonka ohjeiden mukaan löydetään, millainen tulisi itsekin olla, toisin sanoen Mediokristanin keskitien tallaajan. Tällöin ”löydetään” uskomukset, asenteet ja ihanteetkin, ja sitten tietenkin mennään valtavirran mukaan. Työmailla platoniseen malliin Talebin mukaan voi törmätä silloin, kun toiminta on ylhäältä alas johdettua, kaavamaista, sulkeutunutta ja itsetarkoituksellista, aplatonisuus puolestaan alhaalta ylös, skeptistä ja empiiristä (myös hiljainen tieto ja implisiittisyys, Friedrich Hayek)

On todella valitettavan surkuhupaisaa, että alkujaan tähtitieteen mittausvirheiden arviointiin tarkoitettu Karl Gaussin nimeä kantava normaalijakauma eli kellokäyrä on levinnyt alalle kuin alalle ihan koulumaailmasta taloustieteisiin. Talebin mielestä perimmäinen huijaamisen syy on se, että gaussittamisella ei ole realistisia oletuksia, ja siten luotettavien tulosten tuottaminen on mahdotonta. Taloustieteissäkään suuret poikkeamat eivät kuulu gaussilaiseen viitekehykseen. Ennusteet menevät siksikin pieleen, koska niiden virhemarginaalit eivät ole riittäviä, eikä ole selkeää tulevaisuuden näkymää – jos sellaista nyt ylipäätään voi olla. Suosioon lienee vaikuttanut niin Keyesin, Wittgensteinin, Galtonin ja monien muiden höpsähtäminen sen käyttöön.

Gaussilainen tapa tarkastella maailmaa lähtee siitä, että keskitytään tavalliseen eli keskinkertaisuuteen. Poikkeamat ovat sivutuotetta, ja siihen perustuvat päätelmät ovat Talebin mukaan humpuukia. Usein vielä tehdään ennusteitakin, ja niiden laatijat ovat kirjoittajan mielestä joko idiootteja tai valehtelijoita. Helppous piilee siinä, että kellokäyrä mahdollistaa ”varmuuden” ja tuottaa keskiarvon. Tosin Gaussia ei pidä mennä syyttelemään, sillä hän matemaatikkona älysi olla esittämättä todellisuuden rakennetta koskevia väitteitä kellokäyränsä perusteella. Syntipukiksi nostetaan ranskalainen Adolphe Quételet, joka piti keskiarvoa uutena normaalina, ja hän hullaantuikin omasta ideastaan. Ytimessä on keskinkertainen ihminen, eikä siihen voinut olla vaikuttamatta filosofinen hömppä jo Aristoteleen Nikomakhoksen etiikastakin tuttu kultainen keskitie. Ihan samanlaista tosin Platonkin esitti. Jopa koulukirjoissakin pidetään keskinkertaisuutta tavoiteltavana ihanteena. Ei olla kovin kaukana jonkin gender- ja poliittisen ideologian karikatyyristä. Sitenhän keskimääräisen ihmisen tulisi olla ominaisuuksiltaan puoliksi mies ja nainen (ainakin psyykeltään ellei satu olemaan kromosomeiltaan) ja toisekseen hänen pitäisi kuulua keskiluokkaan, johon mm. Kokoomuksen Petteri Orpo ylensi ihan laitossiivoojatkin – niin tietysti sillä edellytyksellä, jos moppi ja pölyrätti viuhuvat keskivertoa ahkerammin.

No, mikä ihme Musta Joutsen sitten on? Metafora on peräisin jo antiikista, kenties Etruskeilta. Kielikuva on pantu monen filosofin suuhun (Popper, Mill, Hume ja monet muut), mutta Taleb kertoo löytäneensä sellaisen Juvanaliksen teksteistä. Antiikin Roomassahan uskottiin kaikkien joutsenien olevan valkoisia, ja yllätys oli myöhemmin (eurooppalaisille) suuri, kun sellaisen sorsalinnun (Cygnus atratus) sitten aikanaan Australian rannikolta löytöretkeilijät bongasivat.

Toisaalla Taleb määrittelee Mustan Joutsenen vain hurjaksi tapahtumaksi, jonka ei tarvitse olla toteutuakseen edes harvinainen. Kaikenlaiset muotivillitykset ja -oikut kuuluvat myös tähän määritelmään, kun vaikkapa tyhmennetään itseä Twitterin ketjuviestein hulluttemalla kuin teinipissikset ja kadun jokaisen omakotitalon pihalla on idioottimainen trampoliini lasten pompittavaksi. Mustaan Joutseneen liittyy myös näkökulma, josta sitä tarkastellaan. Esimerkiksi 2001 New Yorkissa sortuneet kaksoistornit olivat varmasti sellainen tuolloin rakennuksissa olleille. Sen sijaan CIA:lle ja muulle antiterroristipoppoolle se oli lähinnä harmaa joutsen. Terroristeille ja heidän taustaorganisaatioilleen se ei liene ollut kumpaakaan. Henkilökohtaisesti Mustaan Joutseneen voi törmätä siten, että vuosikymmenten jälkeen sydän pettää ylipainon, verenpaineen ja matala-asteisen tulehduksen sysäämänä, ja sukulaiset saavat kantaa arkussa maan poveen. Omalle lääkärille äkillinen poismeno elintapojen seurauksena ei välttämättä ollut mitenkään yllättävä, vaan se oli ennustettavissa tilastojen perusteella, jotka voidaan jollain tavalla ottaa elinajanennusteessa huomioon. Se olikin silloin (mandelbrotilainen) Harmaa Joutsen eli mallinnettavissa oleva äärimmäinen tapahtuma.

Satunnaisuus on epätäydellistä informaatiota (ja epätietoa). Tämä tulisi jokaisen historianopettajan ja historian ja menneiden tapahtumien perusteella tulevaisuuden ennustuksia laativankin ottaa huomioon. Kausaaliset tapahtumien syy-seuraus-suhteet ovat lähes aina narratiivisia harhoja. Narratiivisella harhalla tarkoitetaan rajallisia kykyjä tarkastella tosiasioiden (ja tapahtuneen) seurauksia lukemattomien muuttujien vuoksi. Tällaisten vinoutumien välttämiseksi olisikin paikallaan korvata voittajien laatimat historiankirjoitukset erilaisilla tilastoilla tarinoiden ja teorioiden asemasta. Historia on siis tapahtuma, tapahtumasarja tai niistä koostuma jatkumo, joka nähdään vasta myöhempien vaikutusten valossa. Esimerkiksi tyypillisessä kouluesseessä voi olla tehtävänä pohtia, miksi kylmä sota päättyi. Aihe on monimutkainen, ja keskivertovastauksessa pohdittaisiin lähinnä kausaalisuuksiin perustuvia tapahtumaketjuja, joista sattumat ja satunnaisuudet on karsittu. Hyvin harva tai kukaan ei osaa käyttää dekonstruktiota esimerkkimme pohdinnassa saati denarratisoida oppimaansa (serendipiteetti!). 

Itsehuiputuksessakin olemme mestareista ja narratoimme elämäämme taaksepäin antaaksemme itsellemme ymmärryksen illuusion menneisyytemme ja tekojemme selittämisestä parhain päin. Me olemmekin erityisen taitavia jälkiviisausharhassa ja suurenmoisia taaksepäin katsojia, vaikka menneistä tapahtumista ei juurikaan opita. Sillekin on simppeli selitys: Ihminenhän muuttaa muistamaansa asiaa joka kerta, kun se palautuu uudelleen mieleen. Siitä yritetään tehdä loogisemmin järkevä (ajan myötä) joko tahattomasti ja tiedostamattomasti tai ihan tarkoituksella. Tähän on hyvä lisätä vielä jälkikaikuefekti, eli osaamme satuilla tuotteliaasti tekomuistoja.

Vielä kun tähän lisätään tulevaisuuden ennustaminen ylitulkitun menneisyyden perusteella, ollaan lisäksi tulevaisuussokeita. Tähän liittyy vielä ludinen harha argumentointivirheenä. Toisin sanoen tulevaisuuden ennustamisessa sattuman tutkimukset liittyvät noppapelien maailmaan eikä todellisen elämän pelisääntöihin kellokäyrää soveltamalla. Ihmisten käyttäytymistä on mahdotonta täsmällisesti ennustaa, mutta silti niin tulevaisuudentutkijat ja talousennustajat jatkavat solkenaan projektioitaan ja tosiasioiden vastaisia harhaisia omien aivojensa tuottamia oletuksia jopa kauas tulevaisuuteen. Samaan soopasettiin voidaan lisätä niin koronavirusennusteet kuin lukuisat ilmastonmuutoksen ennustamismallit. Kaikenlaisella propagandalla ja puppuagendoilla sitten manipuloidaan median kuluttajia, mutta valveutunut ja kriittinen lukija tietääkin jo ennestään, ettei kannata sälyttää moraalista vastuuta omille harteille (ellei sitten ole medialukutaidoton erityisherkkäuskoinen idiootti) vaikkapa ympäristön tilasta. Taleb muistuttaakin, että omista tekemisistämme huolimatta jo 99,5% maapallon eliölajeista on jo sukupuutossa ja sademetsätkin ovat metsien pinta-alasta vain parisen prosenttia. Evoluutio on lähinnä loputon sarja sattumia, jossa halutaan nähdä vain hyvät puolet ja huonot unohdetaan, tai jonkin poliittisen agendan (vaikkapa ituhippien) mukaan moralisoidaan sitä sun tätä. Sitä moralismia tuppaavat levittämään varsinkin poliitikot, joille totuus on yhdentekevää ja joiden pääintressi on lähinnä oma uudelleenvalinta, taloudellisen ja poliittisen aseman pönkittäminen ja tietysti se ikioma hillotolppa uran huipennuksena.

Henri Poincaré kannattaa panna mieleen Benoît  Mandelbrotin ohella, sillä nämä kaksi on Talebin mielestä ylitse muiden. Ensin mainittu hyökkää matematiikan rajoittuneisuutta vastaan, kun on kyse tulevaisuuden ennustamisesta. Se on mahdotonta, sillä ainahan jää tiedon jyväsiä ja puuttuvia paloja ja myös epälineaarisuus jää useimmiten huomiotta. Jälkimmäinen kehitti niin sanotun Mandelbrotin joukon, ja hänen päätelmänsä ovat olennaisia kaaosteoriassa. Fraktaaligeometrian myötä päästään irti mittakaavattomasta kellokäyrästä, sillä fraktaaleilla on numeerisia tai tilastollisia mittoja, jotka säilyvät eri mittakaavoissa samassa suhteessa (mm. itsesimiloitumisen vuoksi).

Myös mediakritiikistä Talebilla on sanansa sanottavana. Suuren yleisön ajattelua vaivaa ajattelun tunneloituminen, ja (uutis)media ruokkii lineaariseen kausaalisuuteen pohjautuvin vääristymin mitä mielikuvituksellisimpia narratiiveja, joissa ei huomioida lainkaan epälineaarisia prosesseja ja epävarmuustekijöitä. Sellainen ei ole tarpeenkaan, kun uutiset esittävät meille (harhaiset) syyt tapahtumille: sitenhän koko koukku nielaistaan paremmin! Richard Dawkinsin luoman meemikäsitteenkin Taleb typistää onnistuneesti (Dan Sperberiä mukaillen) lähinnä median myötä leviäviksi ajatuksiksi, joiden kantajina toimivat lähinnä omaa etua tavoittelevat toimijat ja joita nämä vääristelevät mielensä mukaan meemien jäljentämisprosesseissa, kunnes ne muuttuvat tarpeettomaksi tausta- ja satunnaiskohinaksi. Usein juuri tällaisen tarpeettoman tiedon ensyklopedisteiksi media-addiktoituneet kuluttajat tapaavat taantua. Tähän on vielä hyvä lisätä saamamme tiedon ja informaation arvo, epävarmuus ja todenmukaisuus, jota jaetaan ja josta keskustellaan erilaisissa samanhenkisissä ryppäissä, mistä parviäly loistaa poissaolollaan. Tämmöinen voi hyvinkin johtaa ennen pitkää oman mielen prostituointiin.

Kaiken kaikkiaan teos on opettavaista lukemista myös niille, jotka tuntevat jäävänsä omien mielipiteiden kanssa oppositioon – tai peräti dispositioon. Talebilla itsellään on sellainen asenne, että hän ottaa henkilöön kohdistuvat hyökkäykset (ad hominem -argumentit) imarteluna eikä loukkauksina niin kuin tavalliset tallaajat tapaavat tehdä: paljastaahan tuollainen arroganssi, ettei vastapuoli kykene eikä osaa esittää järkevää vasta-argumenttia. Affektiiviharha pöräyttää höyryt pihalle ja loukkaukset ilmoille. Tähän kun vielä lisätään kognitiivinen dissonanssi, eli tiedot–asenteet- tai toiminta–tunteet-ristiriita, niin ärräpäät puhaltavat jo kymmentä boforia!

Sitaatteja ja ajatelmia

 

 Talebin Incerto-sarjan teokset

• Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla (2001)

• Musta Joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus (2007)

• Prokrusteen vuode: Aforismeja filosofiasta ja käytännöstä (2010)

• Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä (2012)

• Oma nahka pelissä – Arkielämän piilotetut epäsymmetriat (2018)