Väärinymmärryksiä. Miten voisimme puhua ja kuunnella paremmin? by Arto Mustajoki
My rating: 3 of 5 stars
Helsingin yliopiston venäjän kielen entinen professori Arto Mustajoki kirjoittaa väärinymmärryksistä ja pyrkii poikkitieteellisesti tarkastelemaan, miten kommunikointi ja toisten ymmärtäminen sujuisi entistä paremmin. Kaiken kattavaa teoriaa on mahdotonta aiheesta saada, ja tässä on vahva lingvistinen teoriatausta, vaikka monin paikoin viitataan joihinkin filosofeihin ja nykyaikaisiin ajattelijoihin Kahnemanista alkaen. Kun mennään ajassa taaksepäin, päästään Bahtiniin ja Lockeenkin, joka totesi aikoinaan väärinymmärtämisen olevan ihan normaalia. Sisältyyhän sanoihin ja käsitteisiin aina väljyyttä ja monitulkintaisuutta, ja siksi ne voidaan tajuta monin eri tavoin.
Kirjan alaotsikossa esitetään retorinen kysymys: Miten voisimme puhua ja kuunnella paremmin? Sivumäärä on 343, ja rakenne on selkeä. Kirja on jaettu kolmeen eri osaan. Ensimmäisessä lähestytään aihetta, kun ”Mieli vie harhaan”, eli tulkitaan viesti väärin. Toisessa osassa päästään kielen epämääräisyyteen ja lopuksi dialogin onnistumisen edellytyksiin. Lopussa on vielä lähde- ja asiasanaluettelo sekä tiivistetysti kirjan ”opetukset”. Lukuisin esimerkein havainnollistetaan väärinymmärryksiä, ja niitä on välillä ihan tuskastuttavan paljon. Lisäksi on jostain kumman syystä keksittyjä dialogeja ja riitaisia pariskuntia, ja kuvitteellinen Ilmajoelta oleva perusinsinööri tuskailee stadilaisen kumppaninsa kanssa ymmärtämisen vaikeutta. Kulttuurien yhteentörmäystä ilmentää venäjältä Suomeen muuttanut yliopistoihminen.
Mahtipontisessa yrityksessä koetetaan määritellä kokonaiskäsitystä kommunikoinnin ja yhteisymmärryksen ongelmista. Useinhan tilanne on sellainen, että kuulija tai viestin vastaanottaja painottaa mielessään sanottua väärällä tavalla, eikä viesti mene perille siten, kun puhujalla (tai kirjoittajalla) on tarkoitus. Mustajoki lähteekin määrittelemään heti alussa viestin välittymisen problematiikkaa dialogin vastaanottajan näkökulmasta. Siihen vaikuttavat monet erilaiset syyt ihan tietopääomasta, mentaalisesta maailmasta, arvopohjasta, tunteista ja suhtautumisesta dialogin toiseen osapuoleen. Aika usein vuoropuhelu on epäaitoa, eikä edes ole halua toisten ymmärtämiseen saati vaihtaa omaa näkökulmaa mihinkään.
Mieli vie siksikin harhaan, kun aivoissamme on jo valmiiksi varastoituneet aiemmat kokemuksemme. Muisti on myös herkkä virheille, ja muistamme helposti menneitä kokemuksia väärin ja täydennämme sekä sepitämme kuulemaamme ja lukemaamme. Muistihan on tunnetusti valikoiva, ja tallennamme sinne sisältöä, jolla on meille tulevaisuudessa käyttöä. Suodatamme myös informaatiota eri lähteistä siten, että aikaisemmat käsitykset vahvistuvat. Aikuiset eivät muuta mielipiteitään ja vakaumuksiaan kovin herkästi, sillä kuluttaahan uusien näkemysten sisäistäminen runsaasti kognitiivista energiaa.
Aika lailla kirjassa vaivaa luettelomaisuus ja pintaliito, eikä pohdiskelua kovinkaan lähteiden avulla syvennetä. Vaikka tunnistetaan Kahnemanin ja Tverskyn ajatusvinoumat sekä niin sanottu nopea heuristinen ajattelu ja järkiperäinen päättely, sen kummemmin ei käsitellä vaikkapa affektiivista heuristiikkaa eli tunteiden kuten suuttumuksen juurisyitä tai niiden vaikutusta informaation käsittelyyn. Perustunteiden ja mielialojen vaikutuksesta on toki hyvä olla itsekin kartalla jokaisessa dialogissa. Ymmärrämmehän viestin eri tavoin, kun olemme peloissamme tai vihoissamme tai kun olemme ahdistuneita tai tyytyväisiä. Dunning-Kruger-vaikutus on myös hyvä panna mieleen, kun pohdiskellaan omien käsitysten uskottavuutta tai totuudellisuutta. Älykkäämmillä yksilöillä on tapana epäillä omia käsityksiään, eli heillä voi olla kriittinen ajattelu alkeita pidemmällä; tyhmemmät lajitoverit uskovat helposti täysillä kaiken maailman (ja viimeisimpiä) maskisuosituksia koronaikaan, kun kerran uutisissa sellaista esitettiin.
Välillä mennään hömppäosastolle, koska yleistajuistetusta tietokirjasta on kyse: vetoavathan yksinkertaistetut persoonallisuusteoriat temperamenttipiirteineen, värikarttoineen ja ”big five” -määritelmineen tavalliseen pulliaiseen. Myös stereotypioita ja sädekehävaikutusta selvitellään aika simppelisti. Jostain syystä niin Popper kuin Wittgensteinkin loistavat poissaolollaan, ja sanojen plus ns. totuudellisuuden merkitysten pohdiskelu jää hyvin ohueksi. Merkitysten tosin todetaan ikään kuin kelluvan ja ilmausten olevan epätarkkoja ja monitulkintaisia. Muitakin viestinnän piirteitä kyllä huomioidaan, eli sanaton viestintä, dialogin rakenne ja kielenkäyttö tilanteiden mukaan kuten normitetusta kielestä faattiseen jutusteluun. Työympäristöön suunnataan, kun siellä yhteishenkeä tavataan luoda purkupuheella, eli on ihan normaalia, että esimiehistä puhutaan kriittiseen sävyyn. Tiimeissä puolestaan tavataan luoda yhteishenkeä ystävällisesti sosiaalisella jutustelulla ja palaverikeskusteluilla, joissa otetaan kaikki mukaan. Lingvisteistä sentään Halliday ja Leech on kelpuutettu Bahtinin kieliteorian lisäksi, joka sekin typistyy lähinnä yksityisen ja julkisen kielen eroihin. Sen sijaan idiolektejä ei sivuta ollenkaan, mutta lausetasolla viivytään melko kauan ja listaillaan lauseiden illokutiivista sävyä. Toisin sanoen väitelause voikin olla sävyltään käskevä.
Ensimmäinen osa päättyy hyvin, kun tiivistetään sanottava käsityksiin maailmasta. Yhteisellä tietotaustalla on aivan oleellinen merkitys keskinäiselle ymmärrykselle, ja E.D. Hirschin tukeutuen avataan kulttuurisen lukutaidon merkitystä (mikä korostuu myös ylioppilaskirjoituksissa lukutaidon kokeessa). Jonkin verran Mustajoki avaa kulttuurisia käsite- ja toimintakarttoja, arvoja ja uskomuksia, mentaliteettia ja käyttäytymisnormeja sekä ajatusmalleja ja maailmankuvaa. Lisäksi väärinymmärryksillä ja ymmärtämättömyydellä on usein toisen osapuolen puuttuva tai riittämätön tietotausta (ja lähdetiedot) dialogin aiheesta. Samassa yhteydessä kirjoittaja esittelee erilaisia toimintakarttoja ja ajatusmalleja. Toisaalta liian yhtenevät arvot, ihanteet ja taustatiedot voivat johtaa lukkiutuneisiin kantoihin ja ryhmäidentiteettiin, joka voi olla kehittymisen esteenä niin yksilölle kuin viiteryhmän toiminnalle. Harhainen yhteinen maailmankuva johtaa helposti myös ylimielisyyteen ja oman porukan ja samanmielisten yliarvostukseen, kun muita katsotaan leuka pystyssä – siis niitä, joilta puuttuu arvostettu (siis oman ammattikunnan erikoisosaaminen sekä) tieto- ja kokemusperusta.
Kirjoittaja on ajassa mukana, sillä korona-aiheisia esimerkkejä piisaa aika paljon. Mukana on myös muuan professori Frankfurt, jonka ns. ”paskapuheteoria” on kelpuutettu mukaan esimerkkinä poliittisesta sanahelinästä ja puolitotuuksien suoltamisesta. Siitä loikataan mielipiteiden muokkaamiseen ja suostutteluun, ja tällöin pyritään vaikuttamaan ihmisten käsityksiin itsestä ja maailmasta. Yksinkertaisemmat ihmiset luottavat valtamedian toitottamaan informaatioon yleisistä ”totuuksista” ja jopa mainosten mielikuvamarkkinointiin ja manipulointiin.
Kommunikoinnin suhteen on tietysti olennaista, kuulemmeko, mitä meille puhutaan. Jos meille puhutaan liian hiljaa ja epäselvästi tai jos meille mumistaan kasvomaskien takaa, väärinkuuleminen on vieläkin tavallisempaa kuin ilman niitä. Yliarvaaminen (overguessing) on ihan tavanomainen ilmiö. Pyrimme sepittämään yksittäisiä äänteitä, jos niistä emme saa selvää huonon artikuloinnin tai melun vuoksi, ja tällöin sanat muuttuvat tarkoitetuista joksikin muiksi. Myös lukeminen on kuuntelemisen lisäksi aktiivinen kognitiivinen prosessi, jos haluamme vastaanottaa tekstin merkityksiä ja prosessoida niitä mielessämme.
Välillä tosin sai ihmetellä, kun argumentoinnin uskottavuutta koeteltiin monin paikoin. Tuli ihan bittien tarkkuudella, kuinka paljon ihmisen aivot ottavat vastaan informaatiota per minuutti ja kuinka paljon tietoinen mieli sitä pystyy käyttämään. Toisinaan mentiin kyökkimetaforien pariin, kun todettiin, että kuulija ymmärtää puhujaa parhaiten, kun molemmat ovat samalla aaltopituudella. Sanomatta jäi, ollaanko silloin beta- vai theta-aalloilla. Yhdessä kohdin kirjoittaja väittää Paul Gricen keksineen 1970-luvulla, että voidaan sanoa jotain muuta kuin tarkoitetaan (ironia ja vihjailu). Jo antiikin Kreikassa toki tiedettiin (ihan Euripideen näytelmissä!), että tekstillä voi olla kaksi tasoa: eksplisiittinen ja implisiittinen, eli jälkimmäinen on vihjailua, jota ei sanota suoraan vaan vastaanottajan pitää se tulkita. Rivien välissä ei ole mitään, sillä siellä on vain tyhjää. Tekijä antaa vielä vinkin, että kaikille ihmisille ei kannata mennä puhumaan samalla tavalla joka tilanteessa. Muuten on kyllä pulassa, jos alkaa pomolle lepertelemään samoin kuin kumppanilleen kynttiläillallisen ääressä tai jos vääpeli karjuu vaimolleen ruokapöydässä niin kuin alokkaille maastoharjoituksissa.
Lopussa on vielä vajaan kymmenen sivun mittainen tiivis luettelomuotoinen kertaus kirjan tärkeimmistä ohjeista ja vähän pohdittavaa sujuvampaan viestintään.
– Sosiaalinen jutustelu on hyväksi.
– Ihmisten asenteet ja arvot ovat erilaisia.
– Kieli on epätarkka kommunikointiväline.
– Älä arvaile liikaa. Varmista, että ymmärrät sanotun.
– Ole läsnä: älä syrjäytä mobiililaittein keskustelukumppaniasi, kun olet dialogitilanteessa.
– Vuoropuhelulle on huono lähtökohta, jos ei haluta ymmärtää toista.
– Ole armelias itsellesi ja muille kommunikoinnin epävarmuuksissa.
Kuvan tiedot http://sayingpictures.blogspot.com/2014/01/The-greatest-distance-between-two-people-saying-pictures.html
Artikkelikuvan tiedot: People photo created by cookie_studio – www.freepik.com
You might also like
Leave A Reply