Johdanto
Nassim Nicolas Talebin vuonna 2012 ilmestyneessä esseekokoelmassa pureudutaan antihaurauteen ja asioihin, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Antihauraus on siis haurauden vastakohta, eikä vain sisua, sitkeyttä ja resilienssiä. Antihauras voittaa enemmän kuin häviää, jolloin etuja on enemmän kuin haittoja, ja se on herkkäliikkeisyyttä. Aika jos mikä on sellaista, ja ihmiselämän tapahtumat etenevät usein epäjärjestyksessä ja epälineaarisesti persoonallisuuden vähitellen muotoutuessa. Jos ajatellaan elämää ja työntekoa, antihauras ansaitsee enemmän ollessaan oikeassa kuin väärässä. Oman elämänsä optioista tulee tappioita vain, jos toistuvasti maksaa niistä liikaa eikä rajaa menetyksiään. Autonomia, henkilökohtainen vapaus ja omien mielipiteiden omistaminen ovat niitä perimmäisiä optioita. Niissä henkilöoptioissakin on hyvä pitää mielessä, että itse tapahtumiin liittyviä merkityksiä tärkeämpää ovat option arvo ja tulevaisuuden tuotto.
Thales
Monet sijoittavat eri asioihin: jotkut maalliseen mammonaan ja osa ihmissuhteisiin. Taleb korostaa kokeilumeininkiä, sillä yrityksen ja erehdyksen kautta on mahdollista oppia paljon, eikä sen tarvitse olla vain hakuammuntaa. Sienimetsälläkin puhelimensa pudottanut varmaan lähtisi seurailemaan omia jälkiään, jotta löytäisi kadottamansa. Etsiminen ja valintojen tekeminen kokemusten perusteella ei oikeastaan ole satunnaista. Suotuisan lopputuloksen tajuamiseen vaaditaan älykkyyttä ja kykyä tunnistaa hyvä ja säilyttää se – huonosta joutaakin luopua. Tulevaisuuden suunnitteleminen on useinkin menneiden tapahtumien interpolaatiota.
Siten astellaan filosofien via negativa -tietä, jolloin epäluonnollinen poistetaan omasta elämästä ja kaikkea itselle turhaa vältellään. Siksi antihauraus voittaa älykkyydenkin pidemmällä aikavälillä (thaleslainen vähäinen altistuminen ja päätösten tuotto). Thaleslaisella ja aristotelisella ajattelutavalla on keskeinen ero: Ensin mainittu keskittyy tulevaisuuteen ja tuottoon, jälkimmäinen logiikkaan sekä toden ja epätoden eroon. Hauraaseen ajatteluun kuuluu rajanveto totuuden ja epätoden välillä (epistemologia, tiedon totuudellisuus), kun taas antihauras ajattelee jymäyttämistä ja ei-jymäyttämistä tai riskien ja palkintojen välistä eroa.
Hauraatikot ja media
Hauraatikot ovat haurauden aiheuttajia, ja Telebin mielestä poliitikot ja futismutsit kuuluvat tähän kategoriaan, eli ne tukahduttavat omalla toiminnallaan kasvun ja evoluution mekanismeja. Siihen voidaan lisätä hyvin myös suurelta osin media, sillä ideologisista lähtökohdista meille tarjoillaan erilaisia kattauksia, joilla uutisnälkää ravitaan raffinoiduilla eineksillä, kun epäilyttävin menetelmin määritellään syyn käsitteitä yksittäisiin ajankohtaisiin tapahtumiin. Lisäksi kausaaliseen läpinäkymättömyyteen tarjotaan simppeleitä vastauksia, tavanomaista logiikkaa ja analyysimenetelmiä, vaikka monimutkaisten kokonaisuuksien muuttujista on tiedossa vain murto-osa. Sitten pannaan pökköä pesään, kun ruoditaan heppoisia menetelmiä ihastuttaa ja vihastuttaa. Uutisvirtaa masinoidaan anekdoottien voimalla ja synnytetään tunnereaktioita monenkirjavia epäreiluuden vaikutelmia luomalla. Näihin sitten someaikana ragetaan, kun tapahtumaketjuja liioitellaan ja vääristellään eri narratiiveissa kohinan muotoutuessa hätkähdyttäväksi uutistsunamiksi (erilaisia harhakuvitelmia joukkoistamalla).
Tähän saadaan helposti ympättyä vielä tavallinen narratiivinen harha, jolloin tarina tai henkilö sijoitetaan irrallisiin faktoihin (varsinkin Trump ja muut mediapersoonat sekä myös lääketieteelliset epidemologiset tutkimukset). Mediayhtiöt, mainosfirmat ja kuluttajatuotteita kaupittelevat monikansalliset yritykset Coca-Colan tavoin hyödyntävät taitavasti ihmisten tiedostamattomia assosiatiivisia mekanismeja manipuloidessaan (ja vahvistaessaan) kognitiivisia vinoumia. Tällaista kuluttajaa hämmentävää (ja huiputtavaa) toimintaa Taleb pitääkin lähinnä huonona käytöksenä, vaikkei nyt noilla edellä mainitun kaltaisilla voikaan olla mitään kunnian tunnetta, yksilöillä on – harvemmin kuitenkaan skandaalimedian toimittajalla tai mainoslafkan copywriterilla.
Oman elämän turismia
Opettaja työssään
Modernismin myötä ja varsinkin gaussittamisella pykätty vertauskuvallinen Prokrusteen vuode pyrkii ihan koululaitosta ja sovinnaiskulttuuria myöden yhdenmukaistamaan ja tasapäistämään ihmisten olemusta ja ajattelua – siis haurastuttamaan. Sen voidaan sanoa olevan mielivaltainen normi, johon mukautetaan ilman kunnon syytä. Prokrustes oli antiikin Kreikassa mytologinen puolijumala ja maantierosvo, joka pätki tai venytti onnettomat yövieraansa petiin, joka ei koskaan sopinut siihen kellahtaneelle. Sittemmin hänen saappaisiinsa ovat sujahtaneet valtiovallan byrokraatit koneistoineen, jotka ovat monopolisoineet kollektiivisen kontrollin ja väkivallan alistamisineen eri muodoissa erinäisin tasa-arvo-ihanteineen (rahoituslaitosten vastuuttomuuttakaan unohtamatta).
Opiskelukaan ei johda vaurauteen (vaikka syrjäytymisestä niin kovasti kohkataan). Vaurastumisilluusionkin Taleb romuttaa, sillä hyvät arvosanat eivät ole yhtä hyviä koulun ulkopuolella kuin oppilaitoksessa. Analogiana hän käyttää kuntosalia, jossa voiman hankinta on luonnotonta verrattuna metsätöissä rehkimiseen. Samoin koulussa opittu kirja- eli nörttitieto lokaalistuu oppilaitoksen eri asteille alakoulusta yliopistoon, ja kuilu kasvaa opintojen edetessä tosielämään, jolloin tietopääomat on puristettu ahtaasti kuin isompaan tai pienempään oman alan mukaiseen peltipurkkiin. Niin, se kymmenen tuntia metsässä häärivä metsuri viskaa painavan lohkareen kiviaitaan, kun steroideilla pumpattu kuntosalibodari jatkaa ähisemistään, eikä järkäle nouse mihinkään. Niiden valmiiksi siloteltujen tiedon polkujen asemasta filosofi neuvoo valitsemaan lukuohjelmansa omien päämäärien mukaan ja seuraamaan omaa tähteään, sillä suurin osa kohtaamastamme informaatiosta ei ole tietämisen arvoista. Muodollinen koulutus palvelee lähinnä hauraatikkoja, sillä formaalisuus vihaa epäjärjestystä ja -varmuutta.
Ennen vanhaan ei vielä oltu kotoa käsin tapahtuvan arjen aikatauluttamisen ja vanhempien kehittämien naiivien interventioiden armoilla, vaan sallittiin ohjelmoimatonta ja omaa vapaa-aikaa kersoille. Nykyään kouluun siirryttäessä oppilaillakaan ei ole aikaa keskittyä tehtäviinsä, vaan opettaja aikatauluttaa jopa viipaloimalla oppitunnitkin minislaisseiksi. Tällainen turhanpäiväinen asioihin puuttuminen kuormittaa mentaalisia resursseja, vaikeuttaa tehtäviin paneutumista, tukahduttaa luovuutta ja johtaa ennen kuin huomataankaan mielen turistifikaatioon. Sen sijaan oppimisen autonomiaa ja itseohjautuvuutta ja koulussa opetusryhmälle rajatuista luokkatiloista luopumista pidetään mitä mielikuvituksellisimmilla väitteillä lasten heitteillejättönä tai vähintään arveluttavana eikä tajuta, että avoimissa tiloissa ylikompensoinnin mekanismi saattaa hyvinkin auttaa keskittymään juuri taustamelun vuoksi.
Turistifikaatiossa ihmisen olemusta ja ominaisuuksia ei juuri muuna nähdä kuin jonakin apparaattina kuten pesukoneena. Tällaisella zombimaisella yksilöllä on yksinkertaiset vasteet, ja se reagoi ennustettavasti erilaisiin ärsykkeisiin Pavlovin koiran tapaan ja toimii näennäisen tehokkaasti (mutta vain rajallisen ajan) varsinkin pakotettuna. Nämä ihmiset luopuvat omasta itsestään, ja heidän elämänsä muuntuu ikään kuin näyttelijöille laadituksi draamakäsikirjoituksen vastineeksi, eikä sen esittämisessä oma ääni elämän eri estradeilla kaikaa. Sama jatkuu vapaa-ajalla, eikä ihmistyypin elämä ole juuri muuta kuin ennalta ohjelmoitua ja tarkoin suunniteltua katkeamatonta tapahtumavirtojen projektia.
Pahimmista päästä niitä hauraatikkoja ovat futisäidit, jotka karsivat lastensa aikatauluista kaiken ylimääräisen näille tuputetun suorittamisen tieltä. Kaikki satunnaisuus pyritään imemään elämästä. Samaa mieltä Talebin kanssa on E.O. Wilson, joka tunnetaan mm. sosiaalibiologian perustajana. Hänestä nämä futismutsit tukahduttavat lasten luontaisen biofilian kasvattamalla heitä hyviksi oppilaiksi ja kunnon nörttien aluiksi. Näin lapset vieraannutetaan todellisesta luonnostaan ja heidän elämästään kitketään satunnaisuus kuin puristamalla tuote hypermarketissa olevaan säilykepurkkiin ja tonnikalasäilykerivistöön omaan pätkäänsä hyllyä muiden kaltaistensa sekaan. Loppuelämä onkin sitten silkkaa alamäkeä, jossa ennen pitkää kuihdutaan lähes toimintakyvyttömäksi muiden hauraatikkojen seurassa.
Tiede haurastuttajana
Yliopistolaitos reaalitodellisuudesta irrallisena instituutiona saa myös monin havainnollistavin esimerkein Talebin epätoivon partaalle (taloustiede etupäässä humpuuki-Nobeleineen). Naiivia rationalismia hän nimittää antirationalismiksi, ja sille on ominaista, että muka erilaisten asioiden syyt ovat oletusarvoltaan yliopistorakennusten suojissa pakertavien (julkaise tai kuole -)ihmisten ymmärrettävissä (Neuvosto-Harvard-harha). Avuksi huudetaan mm. Wittgensteinia, kun epäillään kielen kykyä ilmaista todellisuutta. Siihen Taleb lisää apofaattisuuden (tietämistä jota ei voida suoraan ilmaista sanallisesti), ja hän nimittää filofastereiksi niitä, joilla on tieteellisiä kuvitelmia. Niihin liittyy tavallisesti ludinen harha, että kuvitellaan yliopistossa saatujen laboratoriokokeiden (tai niiden kaltaisten tutkimusten) tulosten ja ongelmien ratkaisuineen toimivan samoin myös kompleksisessa reaalimaailmassa.
Paljon voi jo päätellä yliopistotutkijan ajattelun ja toiminnan suhteesta: käyttääkö hän itsekään ajatuksiaan arkielämässä reaalimaailmaan soveltaen vai ei? Jos vastaus on ei, Taleb antaa tällaisille tyypeille ”punaisen kortin”, ja heidän jorinansa voi jättää ihan omaan arvoonsa. Tavallista on myös, että omat puheet eivät kohtaa tosielämää sen enempää kuin luksuslomilla viihtyvällä ”sampanjasosialistilla” tai merenrantalukaalilleen citymaasturilla karauttavalla ”ituhipillä”.
Olisikin vallan järkevää uskoa sellaisten mielipiteitä ja ennustuksia, joilla on oma sielu pelissä (doksastinen sitoutuminen), jos heillä on jotain menetettävää väärässä ollessaan. Toimijuuden ongelma on ilmeinen yhtiön johdossa, yliopistomaailmassa ja politiikassakin. Yleensä ensin mainituihin porukoihin kuuluvat käyttävät kosmeettisesti järkevän oloisia teorioita ja strategioita, mutta he hyötyvät tehden itsestään antihauraan firman omistajien tai yhteiskunnan kustannuksella (firman optiot, kiipeäminen hierarkiassa ja poliittiset palkintovirat). Riskitkin on helppo piilottaa tieteellisen nonsensen sekä poliittisen jargonin laskoksiin eli suhmurointiin.
Usein myös akateemista ajattelua vaivaa fakkiutuminen tai nörttiytyminen eikä nähdä maailmaa muuta kuin omimman (tai uusimman) teorian ja sen käsitteistön avulla. Antiikista löytyy jälleen yksi analogia eli Lucretiuksen harha, jossa kuvitellaan, että itse nähty vuori on maailman korkein. Sen vuoren voi korvata hyvin jollain muotiteorialla tai -ideologialla. Sitten lähdetään kermankuorintaan, eli omia argumentteja tukevat aineistot hämmennellään siten, että niillä varmasti todistellaan vain omia (tai lähinnä muilta omittuja ajatuksia), ja muut kerrokset jätetään ammentamatta tonkkaan happanemaan.
Tieteellistä ajattelua leimaa myös kehäpäätelmämetodologia, vaikka tiedetäänkin jokin teoria epäkelvoksi, kenelläkään ei ole vapautta tai rohkeutta puuttua asiaan. Taleb lisää, että muihin vetoaminen oman väitteensä tueksi kertoo lähinnä siitä, että sen esittäjä on vain nynny eikä usko siihen perusasiaan, että väitteiden pitäisi pysyä pystyssä omilla jaloillaan, kun se on joko empiirisesti tai matemaattisesti osoitettu oikeaksi. Tällekin asetelmalle löytyy vastaavuus Kreikan mytologiasta vertaamalla titaaneja Prometheusta ja Epimetheusta, joista jälkimmäinen oli lähinnä jälkiviisas peräpeiliin tuijottaja, kun taas veljensä eteenpäin ajattelija. Jälkikäteisharha kuuluukin moderniin ajatteluun, kun teorioita sovelletaan menneisiin tapahtumiin ja esimerkiksi kauhistellaan entisajan maailman rasismia moralisoiden sitä sun tätä.
Toinen hyvä esimerkki on tietotaidon kulkusuunta yrityksen ja erehdyksen kautta, joka syntyy antihauraudesta (toksastinen nikkarointi), vaikka akateemiset instituutiot sen haluaisivat salata. Useimmilla tieteenaloilla uskotellaan, että tiedon virta kulkee pääasiassa tai jopa yksinomaan yliopistomaailman papillisiin virkoihin vihkiytyneiden toimesta vaatimattomaan käytäntöön. Ensinnä tarvitaan tietysti matematiikkaa ja muutamia teorioita, artikkeleita, raportteja ja hienoja kaavoja yhtälöineen, ja sitten laaditaan lintutieteellisiä navigaatio- ja siiveniskuteknologioita, ja hups, linnunpoikaset oppivatkin lentämään! ”Lentokyvyttömille” ja mielikuvituksettomille opettajille tyrkytetään ihan samalla tavoin niitä lentämisen alkeita erilaisten arviointimenetelmien sekamelskassa. Lisäksi tuiki tavallista on ”vihreän sahatavaran virhe”, ja kielikuvalla Taleb viittaa siihen, kun jenkeissä eräs puutavarakauppias luuli myyvänsä maalattua lankkua, jota kutsuttiin oikeasti vihreäksi, koska se ollut vielä kuivunut käytettäväksi rakennustarpeena. Tämä heppu ei tiennyt alkuperäistä ja yksinkertaista selitystä, joten hän sepitti sen. Samalla tavoin akateemisissa ympyröissä sekoitetaan helposti jonkin välttämättömän tiedon lähde johonkin muuhun vähemmän käsiteltävissä olevaan ja epäolennaisuuksiin ja jopa soveltumattomiin ja aiheesta irrallaan oleviin teorioihin. Yksinkertaisiin asioihin yritetään väsätä monimutkaisia ratkaisumalleja, vaikka ihan päinvastoin monimutkaisiin asioihin olisi ihan simppelit ratkaisut. On hyvä kuitenkin muistaa, että teoriat tulevat ja menevät mutta käytännön kokemus on ja pysyy: käytäntö onkin älyllisesti ylivoimainen.
Tyhjä puku ja puoli-ihmiset
Tantalos tuskissaan
Staattisesta ja hauraasta ajattelusta Taleb käyttää esimerkkinä liikemiehiä ja pörssifirmojen valkokauluspomoja, joille selviytymisen ja hengissäpysymisen ehtoina ovat orjamaiset palkkiot auto- ja asuntoetuineen mukaan lukien erinäiset palkinto-ohjelmat ja optiot. Nämä korporaatioihmiset ovat sulloutuneet kaltaistensa seuraan ja luottavat informaatioon, joka koostuu enimmäkseen mentaalisista vinoumista ja erinäisistä heidän ryhmäajatteluunsa perustuvista loogisista virheistä. Tähän porukkaan voi lisätä vielä poliitikot, joilla useimmiten kansaan vetoavat näyttelijäntaidot peittoavat kuvitellun älykkyyden. Tyhjän puvun ongelma on varsin tyypillinen pönöttäville organisaatioihmisille ja politrukeille. Sillä tarkoitetaan hallinnollisten ja ammatillisten perusasioiden yksityiskohtaista osaamista, mutta olennaisen hahmottaminen ei onnistu laajoista kokonaisuuksista puhumattakaan, eli niin sanottu iso kuva piirtyy sinne verkkokalvoille kuin sumeana kuvajaisena – jos ollenkaan. Näille ”pukumiesorjille” yhteinen nimittäjä lienee neomania, eli he ovat kuin modernin maailman Tantaloksia, joille mikään ei tunnu riittävän eikä mihinkään olla tyytyväisiä. Siinä missä piinatulla järven vesi karkasi janon yllättäessä, oravanpyörävaikutus tekee saman tempun mammonan, taloudellisen aseman ja turhan krääsän havittelijoille. Nykyisenkaltainen jatkuvan kasvun hullu tavoittelu ei ole näille muuta kuin teinien turhaa autohurjastelua.
Tällaista sakkia kirjoittaja nimittää puolinaisiksi ihmisiksi, joita ei ole älykkyydellä pilattu, sillä heillä ei ole omia mielipiteitä mistään eivätkä he pane itseään likoon, toisin sanoen ota riskejä, joista joutuisivat itse vastaamaan. Tällaisten säyseiden puudelien hiljainen ulina tai sisäänpäin kääntynyt murina ei loukkaa ketään, kun poliittinen korrektius on perin juurin sisäistetty ryhmäkureineen. Tällainen ihminen ei voi olla koskaan vapaa eli antihauras, vaikka toisin itse voi luulotella. Tyypillistä on myös ajattelun latteus, ja käsittämättömän sekoittaminen järjettömään. Jo Nietzsche totesi aikoinaan, ettei hänestäkään jonkin pitäminen ymmärrettävän vastakohtana tarkoita sen olevan järjenvastaista. Poliittisen teatterin käsikirjoitukseen kuuluukin pitää vastapoolin pyrkimyksiä joko idioottimaisina tai vähintään kyseenalaisina. Näiden ihmisten halut ja toiveet voivat toteutua vain muiden kustannuksella, eli taustalla on perustavanlaatuinen epärehellisyys: siksi poliitikkoja pidetäänkin oletusarvoisesti epäilyttävinä. Tavanomaista poliittiselle toiminnalle on omien etujen ajaminen, joka yleistetään yhteiseksi hyväksi. Petollisen mielipiteen tai toiminnan taustalla on joko henkilökohtainen hyöty tai sidosryhmien (kuten yritysten) hyväksi toimiminen (eturistiriidat salaten) muka kansantalouden hyödyksi. Tyhjän puvun ongelma on ihan ilmeinen, jos vaikkapa valtakunnansovittelija onnistuisi tekemään vuosikausia työnantajapuolelle hyvin edullisia työehtosopimuksia, ja sitten hänet nimitetään jonkin työmarkkinajärjestön pääneuvottelijaksi huippuviran kera.
Olet mitä syöt
Ultraprosessoitua transsafkaa
Teleb ryhtyy myös ravintotieteilijäksi ja hormeesin puolestapuhujaksi, eli pienet, rajoitetut elimistölle myrkylliset annokset alkoholiakaan unohtamatta eivät ole vaaraksi, vaikka viina asetaldehydiksi muuttuukin. Sama pätee ravinnonsaantiin, eli ruokaympyrät ja syöminen päivän eri hetkinä siten, että pidetään verensokerit aamiaisen ja muiden aterioiden välissä muutaman tunnin minitauoin verensokerit tapissa. Vähempikin riittäisi, ja varsin monella on vararavintoa omasta takaa, ettei ole haittaa, vaikkei ihan joka päivä murkinoisikaan. Paasto vain edistää solujen uudistumisprosessia ja pakottaa reagoimaan niukkuuteen vähäisen stressin karaistessa elimistöä niin kuin ennen vanhaan, kun pöydät eivät notkuneet ultraprosessoitua roskaruokaa. Silti yhä perusjamppa kuvittelee kalorien lihottavan ja suolan sekä korkean verenpaineen välillä olevan jonkinlaista tilastollista yhteyttä (David Freedman). Ihminenhän on kompleksinen psykofyysinen kokonaisuus, josta ei voida eristää mitä tahansa kausaalista suhdetta ja väittää yhden elementin vaikuttavan juuri tietyllä tavalla koko organismiin.
Hauraus elimistössä syntyy epälineaarisuudesta ja kuperuudesta. Koveraksi kutsutaan negatiivista kuperuusvaikutusta. Näitä koveruuksia ihmiselle tuputetaan erilaisin käypähoitosuosituksin, ja popsitaan statiineja ja muita sydänlääkkeitä, vaikkei ole mitään takeita, edistävätkö ne oikeasti omaa terveyttä. On siten virheellistä laskea mahdollisia lääkityksen etuja, jos haittavaikutuksia ja lääkehoidon epäonnistumista ei pystytä luotettavasti ottamaan huomioon ja siten siitä syntyvää haurautta (eli epälineaarista koveruutta). Lääketieteen kehitys on johtanut siihen, että sairauksia ja poikkeavuuksia etsitään yhä terveemmistä ihmisistä (ADD, narsismi jne.) Kirjassa pohdiskellaan myös iatrogeniikan ongelmia eli lääkärin vaikutuksesta aiheutuvia hyötyjä suurempia haittoja, kun tarjoillaan tietämättömille potilaille lääkecocktaileja, joiden yhteissivuvaikutuksia ei tiedä kukaan. Silti valtaosa tabujen suurkuluttajista jatkaa (turhien) lääkkeiden käyttämistä ja itsensä hiljalleen tuhoamista muuttamatta elintapojaan juuri ollenkaan.
Elämän salaisuuden lähteille vai perikatoon?
Taleb näkee antihaurauden olevan elämän salaisuus, mutta useimmiten oravanpyörän myllytyksessä vanhennutaan ennen aikojaan organisaation eli työ- tai muun yhteisön hyväksi ja ensisijaisesti sen tarpeita tyydyttäessä ja oman antihaurauden tukahtuessa. Hauraalle ihmiselle yksi tappio voi olla loppu: lääkkeiden kohtalokkaat sivuvaikutukset, irtisanominen työstä, jota on pitänyt elämäntehtävänään, tai erkaantuminen elämänkumppanista, joka ei vastannutkaan unelmien illuusioita – optiot siis menettivät arvonsa, ja menetykset olivat lopulliset.
Nicholas punttisalilla
Oman elämänsä turistien vastakohtana on rationaalisesti ajatteleva flanööri (niin kuin tietysti Taleb itse), jolla ei ole tyhjän puvun ongelmaa ja joka tietää, mihin on menossa. Unelmien sivistynyt vetelehtijä-pohdiskelija tekee päätöksiä joka askeleellaan eikä uraudu vanhoihin ajatusmalleihin, vaan hän on kognitiivisesti joustava ja omaksuu asioita saamansa uuden informaation perusteella. Jos kuitenkaan ei ole mahdollista toimia vapaana ajattelija tai taloudellisesti riippumattomana taiteilijana, voi kuitenkin aloittaa levytangoilla treenaamisen. Tällöin tarvitaan levytankostrategiaa, joka on hauraan ja antihauraan välillä, ja yksilö voi silti toimia elinvoimaisesti: valitaan kahden ääripään välillä, joista toinen on turvallinen ja toinen spekulatiivinen. Kirjailijalla voi olla perustoimeentulo, jolloin ei ole paineita rahojen riittämisestä, vaikkei bestsellereitä saisikaan julkaistuksi. Siinä onkin puntaroimista, mihin peliin sieluaan laittaa, ja onkin hyvä pitää mielessä, että vain meissä jo hyvin pitkään olleiden ajatusten pitäisi olla itselle hyväksyttäviä, eikä ole tarpeen heittäydytä valtavirran mukana hainruoaksi tai jäädä jumiin kalaverkkoihin – ja lopulta niihin einespurkkeihin…
Sitaatteja
- Epälineaarista ei pidä yksinkertaistaa lineaarisen korvikkeella.
- Naiivi interventionismi on typerää asioihin puuttumista.
- Kaikki epälineaarisuus on joko kuperaa tai koveraa.
- Mitään ei voi tehdä turvallisesti ja kiireellä. (Publius Syrus)
- Viisaus on tietoa tärkeämpää päätöksenteossa. (Seneca)
- Tulevaisuuden hyväksyttävä esitys on mahdoton. (Popper: Poverty of historism)
- Aika on epäjärjestystä.
Leave A Reply