Musiikki muuttuu, mutta onneksi on jotain pysyvää:
Overkill: The Untold Story of Motorhead by Joel McIver
My rating: 5 of 5 stars
Joel McEverin bändihistoriikki on kerrassaan riemastuttavaa luettavaa. Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta silti rock n’ rollin legendaarinen yhtye Motörhead jatkaa menestyksestä toiseen.
Rockin historiasta kiinnostuneille tuhti paketti tarjoaa oivan tavan tutustua moniäänisesti suurimpaan elossa olevaan rokkarilegendaan. Lemmy-kulttia valotetaan ja taustoitetaan monipuolisesti unohtamatta ”pyhää kolmiyhteyttä” sex, drugs and rock n’ roll. Siitä huolimatta tämä ahkerasti keikkaileva Kindermunia kokoava ja natsikamaa keräävä omintakeinen basistifilosofi juopottelee lähes päivittäin. Silti maksa on kuin vastasyntyneellä!
Niinpä niin… Palataan Englantiin ja Stokeen. Yksinhuoltajaäidin boheemi poika sai äikänmaikaltaan ymmärrystä, vaikkei koulunkäynti maistunutkaan. Nuoruusvuosiin kuului niin huumeiden myymistä kuin roudarinakin toimimista. Woodin veljekset sekä Jimmy Hendrix kuuluivat tuttavuuksiin.
Musiikillinen ura lähti käyntiin Hawkwindin riveissä, kunnes tiet erkanivat. 1975 perustettiin Motörhead, joka syntyi kapinoimaan kaikkea vastaan. Heti perustamisensa jälkeen bändiä on ollut vaikea lokeroida, milloin hevibändiksi, milloin punkiin kuuluvaksi. Yrittipä Lemmy saada Sid Vicioustakin oppimaan basson soitossa, muttei siitä mitään tullut. Lemmy toteaa kirjassaan usein, että he ovat puhdas rokkibändi, vaikka usein punkkarimoshaajat diggasivat siitä.
Vuodet vierivät, ja kiertueita tehdään, Damned, BÖC, Black Sabbath, Iron Maiden, Def Leppard, Sepeltura, WASP ja monet muut bändit kiersivät bändin kanssa ympäri maailmaa.
Joe Petagno nousee vahvasti esille, sillä onhan hänen luomansa bänditunnus: Warpig aka Snaggletooth. Monipuolinen, arvostettu hevitaiteilija tulee monta kertaa yhtyeen avuksi ja suunnittelee entistä ahdistavampia levykansia, ja menestys on taattu.
Rääväsuinen suunsa puhtaaksi puhuvalla Lemmyllä on mielipiteet valmiina aina Obamasta mädännäiseen levyteollisuuden vippaskonsteihin saakka. Usein levyfirmaa vaihtanut yhtye on joutunut toistuvasti julkaisukieltoihin riitojen vuoksi. Kriittisimmät vaiheet koettiin Sonyn sopimuskaudella, sillä yhtiö, Lemmyn sanoin, yritti estää kaikin tavoin bändin menestyksen. Biisien soittaminen kiellettiin Yhdysvalloissa, markkinointi lopetettiin, estettiin sopimuspykäliin vedoten lähteminen muualle.
Musiikillisesti kenties parasta antia ovat livetaltionnit, esim. No Sleep till Hammersmith, Ace of Spades, ja Mickey Deen liityttyä mukaan levyt Bastards ja uudempi Inferno.
Managerien ja tuottajien roolia korostetaan, ja lähdetään Joe Secundasta (T. Rexin manageri) aina Cameron Webbiin, jonka ansiosta garagetyylinen soundi sai aikaisempaan verrattuna syvyyttä riffeihin ja bassokuvioihin, joista monet ovat ottaneet vaikutteita, aina Metallicaa myöden. Soittipa tämä bändi myös Lemmyn synttäreillä samanlaiset tatskat käsissään kuin Motörheadin keulakuvalla. Myös Carage inc.-plätyllä on hyviä covereita.
Loppupuolella elämäkertaa koko levyteollisuus saa kuulla kunniansa ja eritoten tuotantokoneiston epämoraaliset toimintatavat. Saavatpa siinä ohessa myös karaokekisoja tuottanut Simon Cowell ja hänen jäljittelijänsä kuulla kunniansa. Lemmyhän on antiteesi tämmöiselle imitointikulttuurille, jolla ei juuri ole tekemistä taiteen kanssa.
Teoksen kruunaa miltei ”vaatimattomasti” pohdinnat elämän tarkoituksesta: ”En enää etsi elämän syvempää tarkoitusta. Tiedän, mikä se on. Olen saanut kokea sen.”
Leave A Reply