Aforismeja

1. Elämä on kuin monien eri ovien summa, päätät itse minkä kynnyksen olet valmis ylittämään.

2. Taivaasta puhutaan, mutta maahan me palataan.

Uutinen

Maailmanennätys

Saksalainen nelihenkinen vuorikiipeilyryhmä on valloittanut ensimmäisenä Kiinassa sijaitsevan Karjiang-vuoren. Korkeutta vuorella on 7221 metriä, jolla se sijoittuu maailman 100. korkeimmaksi vuoreksi. Ryhmä palasi matkaltaan eilen kotimaahansa Saksaan.

Vuoren valloittamiseen nelikolla meni aikaa kolme viikkoa. Sää oli koko valloitusprosessin ajan haasteellinen, sillä lunta oli useampi metri ja tuuli oli paikoin hyytävä. He olivat kuitenkin varautuneet koetteleviin olosuhteisiin erittäin hyvin, kaikkea oli mukana sopivasti.

Vuorikiipeilyryhmä oli sikäli poikkeuksellinen, että siihen lukeutui myös 73-vuotias teräsmummo Angelika Eisenberg. Hän on harrastanut vuorikiipeilyä 16-vuotiaasta asti, mutta tämä oli hänen uransa huippukohta.

– Oli hienoa kokea jotain näin mahtavaa ja vielä tässä iässä, kertoo Eisenberg.

Matka vuoren huipulle oli sujunut Eisenbergin mukaan ongelmitta, vain jalkoja oli viimeisen viikon aikana särkenyt. Se ei kuitenkaan nelikon menoa ollut hidastanut, vaan he pysyivät asettamassaan kolmen viikon tavoitteessa.

– Olen aina ollut sisukas ja liikunnallinen ihminen. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä ei ole vain fyysinen suoritus. Ja olihan minulla kolme nuorta atleettista miestä mukana, joten jos olisin luhistunut, olisi ollut taattua kantoapua lähellä! , Eisenberg naurahtaa.

Vuorikiipeilyssä on tärkeää kyetä tekemään kompromisseja ja puhaltaa yhteen hiileen. Ryhmällä ei ongelmia tämän suhteen ollut, sillä heillä oli tarkat suunnitelmat valloituksen etenemisestä ennen sille lähtöä.

– Olimme suunnitelleet valloitustamme puoli vuotta ja se todella tuotti tuloksia. Hätäilemällä saa aikaan vain vaikeuksia, joten tarkat suunnitelmat on tehtävä, kertoo ryhmän nuorin jäsen, 31-vuotias Paul Keller.

Palattuaan takaisin Saksaan ryhmä sai tuntea itsensä tervetulleeksi ja ylistetyksi, sillä vastassa heitä odotti tuhansia ihmisiä Tegelin lentoasemalla Berliinissä.

– Aivan mahtava vastaanotto maamme kansalaisilta. Käteni sen sijaan kipeytyi nimmareiden jaossa niin että se on rentoutuksen tarpeessa, Eisenberg kertoo.

Seuraava päämäärä ryhmällä on vielä hakusessa, mutta sen keksimiseen ei ole kiirettä. Nyt on tärkeintä toipua perusteellisesti kuluneesta haasteesta.

– Ehdotin jo pojille Mount Everestiä, mutta he kuulemma haluavat vähän levätä Saksan rajojen sisäpuolellakin, Eisenberg vitsailee.

Faabeli

Irtautuminen

Olipa kerran loistelias kaupunki, keskellä seitsemän kukkulan.

Paikka kauneuden ja vapauden,

koti kolmen kansan,

jotka arvostivat uskoja muiden.

Mutta sitten saapui muukalainen,

viekas kuin kettu,

ja korruptioksi muutti loisteliaan vapauden.

Hän kolmesta kuninkaasta yhden mielen myrkytti

sanoilla valheiden.

Yksi kuningas toisten uskomuksia syytti, sanoen:

“Keitä te olette, joiden satuja minun kuunnella täytyy,

vain pakania kurjia, joiden kohtalo rovion huipulla päättyy.”

Nyt kaupunki punaisten ruusujen,

itkee terälehtiä ruusujen mustien.

Nyt kaupunki kolmen kansan sota autioi

missä kukaan ei sen itkua kuulla enää voi.

Kauhukertomus

Isi?

Kun viimein kaikki muut olivat lähteneet toimistolta, Danny kasasi paperinsa kansioon ja nousi tuoliltaan. Hänen työhuoneensa sijaitsi rakennuksen kolmannessa kerroksessa, ja muiden työntekijöiden pienet kopit muodostivat kapean käytävän huoneen ja hissin ovien välille. Häntä inhotti kävellä sitä iltaisin. Kun ikkunat eivät tarjonneet päivänvaloa, loisteputkien kelmeässä valossa tuntui kuin jokaisessa kopissa olisi jokin pelottava olento odottamassa. Kun hän viimein saavutti hissin oven ja oli sammuttamaisillaan valot, hän tunsi puhelimensa värisevän taskussaan ja vastasi siihen varovasti. “Haloo?”

“Isi?”

Hän huokaisi raskaasti. “Ben, monestiko olen sanonut ettei sinun tarvitse soittaa minulle iltaisin. Olen kotona puoli yhdentoista maissa, kuten aina.” Ben oli Dannyn kymmenen-vuotias poika, jonka yksinhuoltajaksi tämä oli jäänyt pojan äidin kuoltua mysteerisesti noin kuukautta aikaisemmin.

“Halusin vain tarkistaa että kaikki on okei.”

“Kyllä kyllä, kaikki on hyvin. Syö iltapalaa, harjaa hampaasi ja mene jo valmiiksi petiin. Luen sinulle sitten sadun kun tulen kotiin, hei hei.” Suljettuaan puhelun Danny kääntyi katsomaan toimistoa uudelleen. Oli kuin hän olisi kuullut jotakin ääntä koppien lomasta. Äh, mielikuvitus vain temppuilee, hän järkeili, sulki valot ja livahti sisään hissin ovista.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Danny ajoi varjoista asfalttitietä vanhalla Fordillaan. Hänen kummastuksekseen yhtäkään autoa ei tullut vastaan. Tie oli täysin autio, vaikka yleensä tähän aikaan hän kohtasi muita toimistolta palaavia, väsyneitä työläisiä. Silloin hän tunsi puhelimensa värisevän uudelleen. “Haloo?”

“Isi?”

“Ben, minähän käskin mennä jo petiin”, hän sanoi närkästyneenä.

“Missä olet isi? Halusin vain tarkistaa että kaikki on okei.”

Poikaa varmasti vaivaa yhä äitinsä kohtalo, hän mietti kummastuneena. “Mene nyt vain petiin. Olen ihan kohta kotona.” Hän sulki puhelun yrmeänä ja pisti puhelimensa kojelaudalle. Samalla hetkellä hän hätkähti, oli kuin jokin olisi hypähtänyt juuri ja juuri katuvalojen ulottumattomiin hänen ajaessaan ohi. Se oli vain jokin eläin, hän järkeili itselleen, olet vain väsynyt. Kun Danny viimein kaarsi autollaan kotipihaan, hän hieraisi naamaansa helpottuneena ja sammutti auton. Hän avasi turvavyönsä, käänsi ovenkahvaa ja pysähtyi äkkiä kuullessaan puhelimen värisevän kojelaudalla. Hän tarttui sydän pamppaillen puhelimeen ja katsoi sen ruutua. Ben soittaa, luki ruudussa. Saakelin poju, eikö se vieläkään ole nukkumassa? Hän ajatteli painaessaan punaista luuria ja noustessaan autosta.

“Isi?” kajahti pojan ääni heti kun Danny avasi oven. Ben odotti häntä yöpuvussaan eteisessä. “Miksi sinulla kesti niin kauan?”

“M-minulla oli pari täyttämätöntä raporttia tehtävänä…” Danny sanoi huolestuneena ja sulki oven. “Miksi et ole jo pedissä kuten käskin?”

“En voi nukkua kun et ole kotona.”

Danny huokaisi, riisui takkinsa, laski salkkunsa ja käveli keittiöön. Hän söi nopean ja kevyen iltapalan, sillä jostain syystä hänen ruokahalunsa oli kadonnut, ja kaiken aikaa Ben seisoi katselemassa häntä huoneen oviaukosta. Laitettuaan tiskit koneeseen, hän käveli yläkertaan ja livahti vessaan. Mikä tuota penskaa oikein vaivaa tänään? Hän mietti itsekseen. Hän käänsi hanaa, otti kylmää vettä käsiinsä ja roiskutti sitä naamalleen. Toivottavasti hän antaa minun ainakin nukkua rauhassa tänä yönä.

Äkkiä vessan oveen koputettiin.

Danny katsoi sydän pamppaillen ovea kun sen takaa kuului tuttu ääni.

“Isi?”

Hän pysyi hiljaa, alati tuijottaen lukittua ovea. Poika yritti kääntää kahvaa, mutta ovi ei auennut.

“Isi mitä sinä teet siellä?”

Danny ei vastannut.

“Isi vastaa minulle”, Ben sanoi. Tällä kertaa hänen äänensä oli käskevä, ja hän alkoi renkuttaa oven kahvaa.

“Isi! Avaa ovi!”

“A-anna minulle n-nyt hetki”, Danny viimein sanoi varovaisesti.

“ISI! Mitä sinä teet siellä? Avaa ovi! Isi mitä sinä teet?!” Lapsi hakkasi nyt vimmattuna ovea, ja Dannyä alkoi oikeasti pelottaa ja suututtaa. Hän marssi ovelle valmiina karjumaan pojalleen, mutta riuhtaistessaan oven auki, hän näki poikansa seisomassa aivan rauhallisena käytävässä.

“Hei isi”, Ben hymyili. Danny katseli täristen kun poika käveli kohti huonettaan. “Luetko minulle nyt sen tarinan, isi?”

Mies ei enää uskaltanut väittää vastaan. Hän tahtoi vain saada pojan nukkumaan mahdollisimman pian, jotta hän saisi vähän rauhaa, niinpä hän seurasi Beniä tämän huoneeseen. Sen seinät oli peitetty sinisellä, tähtikuvioisella tapetilla, ja kattoa täplittivät pienet fosforitähdet. Lattia oli yllättävän siisti, yleensä sitä peittivät lelut, vaatteet ja lastenkirjat, mutta nyt kaikki vaatteet oli nätisti viikattu hyllyyn ja lelut asetettu laatikkoon. “Olet siivonnut”, Danny sanoi hymyillen väsyneenä, “hieno juttu.”

Ben ei vastannut, hän istui sängyssä isäänsä tuijottaen, pidelleen käsissään kirjaa. Danny istui hänen vierelleen ja katsoi kirjaa. Se kertoi ketusta, joka öisin vei kanoja maatilalta, ja erehtyy eräänä iltana luulemaan isäntää kanaksi, raahaten tämän metsään. Miksi poika on valinnut tämän kirjan? Danny mietti kummastuneena ja katsoi hyllyä joka oli täynnä värikkäitä ja iloisia lastenkirjoja. Hänhän vihaa tätä.

“Isi”, Ben sanoi äkkiä, “katsoisitko ettei sänkyni alla ole hirviöitä?”

Danny hymyili. No nyt hän alkaa kuulostaa taas itseltään. “Tottahan toki.” Pojan huvitukseksi hän polvistui hitaasti sängyn vierelle, laski kädet lattialle ja kumarsi katsomaan sängyn alle. Näky jähmetti hänet täysin.

“Isi!” Hänen poikansa kuiskasi täristen sängyn alta. “Sängylläni on joku!”

Verryttelytehtäviä

Istun bussinpenkillä päätäni ikkunaan nojaten. Ympärilläni ihmiset juttelevat äänekkäästi peittäen moottorin jylinän ja odottavat innokkaina saapumista kukin omaan määränpäähänsä, mikä se sitten ikinä olisikaan. Katseeni harhailee erään vanhuksen onnellisesti hymyileviltä kasvoilta bussifirman väreissä loistavien verhojen kautta jonnekin kaukaisuuteen. En kuule enää muiden matkustajien ääniä, vaan uppoudun ajatuksiini.

Muistan yhä sen päivän, kun sain postin kellertävänruskeassa kirjekuoressa matkaliput Saksaan. Kuvittelin voivani aloittaa kaiken alusta, kunhan olisin ensin jättänyt hyvästit kotimaalleni ja siihen liittyville kipeillekin muistoilleni. Sain kuitenkin hyvin nopeasti huomata, että muistot eivät kadonneet: ne olivat kirjailtuneena syvälle jokaiseen soluuni ja henkäykseeni. Nyt minulla oli uutuuttaan kiiltävä koti uudessa maassa uusien ihmisten keskellä, mutta sama rikkonainen sydän. En päässytkään pakoon.

Pienen lapsen itku palauttaa minut ajatuksistani maankamaralle ja käännän katseeni takaisin vanhukseen. Ihailen hänen syvänsinisiä silmiään ja mietin, kuinka paljon onnellisia ja onnettomia hetkiä aika on uurtanut hänen ryppyisille kasvoilleen. Jos katsoisin tarkasti, pystyisin ehkä näkemään hänen pupilliensa kautta heijastuvan rekan, joka lähenee bussin kylkeä ja joka pian tulisi murskaamaan vuosien saatossa vanhuksen mieleensä tallentaneet kauniit muistot.

Tarina musiikin inspiroimana

Minun elämässäni on ollut sekä ylämäkiä että alamäkia, niin kuin varmasti jokaisen elämässä. Yhden alamäen kokeminen vei minut mukanaan kokonaan.

Olin noidankehässä. Ilman omia mielipiteitä, tunteita tai päätösvaltaa. Kehoni oli hauras. Onnellisuus sai jäädä vain yritykseksi ja jäin yksin, koska muita pelotti. Välini perheeseeni huononivat päivä päivältä. Vierelläni pysyi vain äitini. Olin tilanteissa fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa.

Istuessani yksin huoneessani löysin kyseisen kappaleen. Kuuntelin sen kerran, ja toisen ja kolmannenkin. Silloin päätin nousta ja vahvistua. Kappaleen sanat eivät tehneet minuun vaikutusta, mutta sain sen melodiasta voimaa. Päätin edes yrittää. Olin erittäin epävarma, mutta yritin silti.

Se oli vaikeaa. Kaikki päivän rutiinit piti oppia uudestaan. Välillä otin takapakkia ja välillä pääsin eteenpäin. Aloin saada ystäviäni takaisin, joka toi minulle lisää voimaa. He ymmärsivät että vaikka ulkonäköni oli joskus erilainen, mieleni oli samanlainen, kaunis. Sain lisäksi oman luonteeni ja persoonani takaisin. En ole enää haamu, vaan myös henkisesti läsnä. Päätin jättää tapahtuman menneisyyteen.

Enää en tunne pahaa oloa tapahtuneesta, vaikka muistan sen kuin eilisen päivän. Tunnen vain sen voiman jonka sain ja onnellisuuden koska sain elämäni takaisin.

Tilannenovelli

Kylmää kahvia

On keskiviikko kello 16.39 ja kylmä kahvini valuu kurkkuuni, tuottaen etovan tuntemuksen. Lasken vaaleansinisen itellan mukini muovisen pöytöliinan päälle,jota koristava muumi hahmot, joka saa yhden kahvi tahran lisää taas tänään. 37 lasken nopeasti ja käännän helsingin sanomien sivua, saaden eteeni kulttuuri. Lehti on eilinen ja revennyt kulmasta, kun koirani päätti, että se oli mitä mainoin lelu. Hypään tapani mukaan kulttuuri sivujen yli ja otan toisen hörpyn jo kylmettynyystä kahvista ja tunnen saman etovan tunteen kun kehoni yrittää estää minua juomasta sitä, mutta jätän sen huomiotta. Kello lyö 16.40 ja saan eteeni sää-ja ohjelmatiedot. Huomiseksi ennustetaan pakkasta noin -3 astetta, mikä ei ole ihme alku keväästä ja tv:stä ei taaskaan tule mitään mielenkiintoista, joten päätän palkita itseni lopulla kupissani istuvalla kylmällä,kuoleman makuisella nesteellä…