Saarijärven Paavo

Saarijärven salomailla asui
maamies Paavo hallanarkaa tilaa,
hoiti siellä uurain käsin maitaan,
mutta Herralta hän vartoi kasvun.
Vaimon, lasten kanssa hoiti tilaa,
otsa hiessä syöden niukkaa leipää,
kaivoi ojaa, kynti, kylvi maitaan.

Kevät tuli, pellon nietos suli,
puolet oraista sen myötä valui;
kesä tuli, puhkes raekuuro,
kaatoi puolet tähkäpäistä lakoon,
syksy tuli, halla riisti loput.

Paavon vaimo raastoi tukkaa, sanoi:
“Paavo, Paavo, kovan onnen tuttu,
tartu sauvaan, Herra hylkäs meidät!
Kerjuu kurjaa, pahempaa on nälkä.”

Paavo tarttui vaimon käteen, sanoi:
“Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä.
Leivo leipään puolet petäjäistä.
Minä kaivan ojaa kaksin verroin,
mutta Herralta mä varron kasvun.”

Kevät tuli, pellon nietos suli,
vaan ei oraat valuneet sen myötä,
kesä tuli, puhkes raekuuro,
yhtään tähkää ei se lyönyt lakoon,
tuli syys ja halla väisti kaukaa,
säästi kultaviljan niittäjälle.

Paavo vaipui polvilleen ja sanoi:
“Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä.”
Myöskin vaimo polvistui ja sanoi:
“Herra koettaa vaan, ei hylkää meitä.”
Mutta miehellensä virkkoi sitten:

“Paavo, Paavo, tartu riemuin sirppiin,
vuorossa on meillä ilon päivät,
nyt on aika jättää pettuleipä,
rukiista me tehdään kunnon leipää.”

Paavo tarttui vaimon käteen, tuumi:
“Vaimo, vain se kesti koetuksensa,
ken ei jätä lähimmäistä pulaan.
Leivo leipään puolet petäjäistä,
huurteessa on naapurimme pelto.”

J. L. Runebergin runo, joka tunnetaan Saarijärven Paavo -nimisenä.
Suomennos: Paavo Cajander. Kokoelmasta Runoelmia (1830).