Luovan kirjoittamisen kurssilla kirjoitettiin jälleen monipuolisesti. Oppilaat kirjoittivat ja kommentoivat tekstejä Moodlessa ja valitsivat kurssin lopulla tekstejä julkaistavaksi antologiassa. Tehtävät on ryhmitelty aiheittain ja mallitekstin jälkeen on linkki lyseo.org-sivustolle, jossa yksittäiset tehtävät ovat.
Tanka / Haiku
Meri on tyyni
ja ranta on hiljainen
Olen iloinen
Tanka/haiku-tehtävä (lyseo.org)
Aforismeja
Koskaan ei ole täysin vapaa: jos istuu koko elämänsä samalla oksalla muiden lintujen kanssa, eikä koskaan lennä.
Donitsi ilman reikää on munkki, mutta reikä ilman donitsia ei ole mitään.
Ritariperhosetkin ovat olleet toukkia.
Absurdi Tarina
Coca-Cola-vaara
Avatessaan jääkaapin hän tiesi jo tekevänsä väärin. Lääkärin lausunto poltteli mielessä kuin polttomerkillä painettuna. Hän voisi kuolla seuraavaan lasilliseen, mutta himo kävi sietämättömäksi. Musta neste loiskui pullossa kutsuvasti kun hän tarttui punaiseen korkkiin ja väänsi. Tuttu sihahdus oli kuin tervetulotoivotus. Ensimmäisen syyllisentuntoisen huikan jälkeen tunne helpotti ja seuraavan tunnin aikana meni kaksi kahden litran pulloa. Televisiossa pyörivä Täydellisten naisten kolmas tuotantokausi sai odottaa tupakkataukojen ajan pausella.
Marien sulkiesa parvekkeen oven askin viimeisen savukkeen jälkeen, hänen olonsa huononi aivan yllättäen. Hänelle tuli omituinen olo, huone pyöri silmissä ja heikotti. Hän otti sohvan selkänojasta tukea ja koitti tavoitella puhelinta. Juuri ulko-oven avannut aviomies ehti nähdä Marien pyörtyvän lattialle ennen kuin tajusi mitä tapahtui. Sohvapöydällä näkyi kaksi tyhjää Coca-cola pulloa ja korkea lasi. Mies soitti ambulanssin, mutta aavisteli avun tulleen liian myöhään.
Absurdi tarina -tehtävä (lyseo.org)
Satu
Felix sanoi:” Sinun pitää mennä sisälle maankuuluun labyrinttiini. Sen keskipisteessä kasvaa omenapuu. Poimi puusta punaposkisin omena, jonka löydät, etsi tiesi ulos ja tuo se rakkaalle tyttärelleni.” Kulkuri nieleskeli hetken hermostuksissaan, mutta nyökkäsi sitten ja kääntyi lähteäkseen. ”Tiedäthän muuten mistä syystä tämä labyrintti on niin kuuluisa?”, Felix lisäsi vielä ilkeästi myhäillen, ”Sieltä ei ole kukaan kokelas elävänä palannut”. Koko rosvojoukko nauroi pilkallisesti hänen takanaan.
Kulkuri ryntäsi ulos salista, jossa rosvopäällikkö oli hänet ottanut vastaan. Hän kiirehti käytävää pois päin neuvottomana ja tunsi hikikarpaloiden kohoavan otsalleen. Hän ei keskittynyt muuhun kuin tulevaan mahdottomaan tehtäväänsä, ja kulmasta kääntyessään törmäsi vahingossa isoa omenakoria kantavaan palvelustyttöön. Koko korin sisältö levisi lattialle. ”Voi ei, anteeksi! Olisi pitänyt katsoa eteeni.” Kulkuri pahoitteli vuolaasti ja riensi auttamaan omenoiden keräämisessä. Tyttö naurahti ja sanoi, ettei haitannut. ”Suurin osa tämän linnan asukeista ei olisi pyytänyt edes anteeksi, saati sitten auttanut siivoamaan tätä sotkua”. Tyttö katsahti kulkuriin ja lisäsi ” Sitä paitsi sinustahan näkee pitkälle, ettei kaikki ole kunnossa! Mikä on hätänä?
Kerätessään maassa vieriviä omenia, kulkuri kertoi tytölle onnettomasta kohtalostaan. ”Älä huoli! Minä tiedän ratkaisun”, tyttö huudahti ja kiskaisi kulkurin mukaansa. Hän johdatti tämän kellariin ja alkoi penkoa laatikoita. Hetken päästä Serafinaksi itsensä esitellyt tyttö löysi etsimänsä. Hän veti esille ryppyisen paperikäärön ja kertoi: ”Labyrintistä tehtiin aikoinaan kartta, jotta puutarhuri saattoi käydä siellä hoitamassa omenapuita.” Kulkuri ei ollut uskoa korviaan. Hän saattaisi sittenkin onnistua! Kiitollisena hän sujautti kartan paitansa sisään ja lähti suorittamaan ensimmäistä koitostaan.
Kartan avulla tehtävä sujui helposti. Paperikäärön kevyt paino ihoaan vasten kulkuri asteli itsevarmana labyrinttiin. Tunnin kuluttua hän palasi kourassaan kiiltävän punainen omena. Kukaan ei ollut uskoa näkemäänsä. Tämähän oli ennenkuulumatonta! Hampaitaan kiristellen rosvopäällikkö käski antaa omenan Fionalle.
Rosvopäällikön kaunis tytär, Fiona, oli juuri astunut linnan porteista ulos. Kulkuri kumarsi tälle syvään ja ojensi omenaa. Fiona otti omenan vastaan ja haukkasi siitä palasen. Hän ei sanonut mitään, nyrpisti vain nenäänsä ja katsoi kulkuria halveksuen. Kulkuri tunsi pienen piston sydämessään, mutta hän ei aikonut luovuttaa. Vielä hän voittaisi Fionan rakkauden
Seuraavana päivänä Kulkuri asteli päättäväisin mielin rosvopäällikön luo. Felix joukkoineen odottelikin jo häntä. ”Vai täällä sinä taas olet. Olin varma, että olisit luovuttanut jo tähän mennessä”, Felix totesi. ”Noh, saa nähdä kestääkö kanttisi seuraaviin koitoksiin. Tyttöni pitää helmikoruista. Ja kaikkihan tietävät, että kauneimmat helmet kasvavat Sysimetsän keskellä sijaitsevassa metsälammessa. Siellä elää simpukkalaji, jota ei ole tavattu missään muualla. Jo metsä itsessään on täynnä hengenvaarallisia petoja, mutta muista että lammessa kasvaa myrkyllistä vesiheinää. Jos hipaisetkaan sellaista, kuolet tuskalliseen ihottumaan, joka leviää hiljalleen koko kehoosi. Tästä jos suoriudut, sinun täytyy mennä maahisten luo ja saada heidät valmistamaan helmistä Fionalle maan kauneimmat korut. Sen jälkeen hän ja puolet omaisuudestani ovat sinun . Muista kuitenkin myös, että maahiset ovat Sysimetsän pahansuovinta kansaa. He vihaavat muukalaisia eivätkä pelkää käyttää väkivaltaa. Heidän veritekonsa ovat surullisen kuuluisia ryöväreiden keskuudessa.” Kulkuri oli kauhuissaan, muttei antanut sen näkyä ulos päin. Hän nyökkäsi ja poistui salista. Vasta päästyään aivan linnan toiseen päähän, pimeään nurkkaukseen hän romahti.
Hän ei osannut uida. Hän ei ollut koskaan elämässään sukeltanut. Epätoivoisena hän mietti päänsä puhki eri vaihtoehtoja, muttei keksinyt ratkaisua. Samassa käytävän päässä kuului askelia. Kulkuri yritti olla aivan hiljaa, mutta tulija oli jo kuullut hänet. Onneksi se olikin vain Serafina. Hän vaati saada kuulla, mikä on hätänä. Niinpä kulkuri kertoi hänelle tehtävästä, ja jopa sen, ettei osannut uida. Kulkuri oli aivan varma, että Serafina vain nauraisi, mutta tyttö katsoikin häntä päättäväisesti ja totesi: ”Minä lähden mukaasi. Tunnen metsän kuin omat taskuni, ja minä osaan sukeltaa.” Kulkuri yritti vastustella, mutta Serafina ei kuunnellut vastalauseita. ”Olenkin jo ehtinyt kaivata kunnon seikkailua. Täällä linnassa alkaa tulla aika pitkäksi”, hän naurahti iloisesti.
Niinpä he ottivat tallista hevoset, ja lähtivät matkaan. Pitkän aikaa he ratsastivat ilman merkkiäkään metsän pedoista. ”Katsos. Salaisuus on siinä, että jos emme häiritse niitä, eivät nekään häiritse meitä”, Serafiina selitti. Jonkin ajan päästä kuitenkin he kuulivat pensaikosta matalaa murinaa. Polulle heidän eteensä hyökkäsi valtava naarassusi. Kulkuri veti jousipyssynsä esille, mutta Serafiina esti häntä ampumasta. ”Ei! Ratsasta nopeasti pois polulta!” Serafina huusi ja viittoi kohti metsää. Kulkuri päätti tehdä työtä käskettyä, ja Serafina tuli heti hänen perässään. Susi ärisi heidän peräänsä, muttei lähtenyt jahtaamaan. Hetken päästä susiemon luo loikki kaksi pientä sudenpentua. ”Näetkö, se suojeli vain poikasiaan!” Serafina sanoi. ”Onneksi et ampunut sitä.”
He jatkoivat matkaa, ja aivan illansuussa he saapuivat metsälammelle. Kuu oli jo noussut ja se heijastui aavemaisesti lammen pintaan. Matkalaiset katsoivat toisiaan. ”En mitenkään voi antaa sinun sukeltaa tuonne yksin”, kulkuri sanoi. ”Älä viitsi! Minä olen meistä se, joka osaa uida”, Serafina väitti vastaan. He kinastelivat hetken, kunnes kulkuri ehdotti: ”Hyvä on. Saat tehdä sen, mutta vasta aamulla. Silloin näet sentään, mihin olet sukeltamassa.” Vastahakoisesti Serafina myöntyi järjestelyyn.
He alkoivat pystyttää leiriä. ”Hae sinä puita, niin minä puran tavarat”, Serafina sanoi ja sitoi hevoset puuhun pitkällä narulla.
Kulkuri lähti metsään keräämään risuja, mutta hetken aikaa kerättyään, paha aavistus alkoi nousta hänen mieleensä. Hän kiirehti takaisin leiriin, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Ainoastaan Serafinan takki ja kengät lojuivat lammen reunalla. Kulkuri juoksi rannalle juuri, kun tämän pää nousi pintaan. Hän kiskoi Serafinan rannalle ja ennen kuin hän ehti edes aloittaa, tyttö vaijensi tämän nauramalla ja vakuuttamalla, että kaikki oli kunnossa. Sitten hän avasi nyrkkinsä. Ne olivat molemmat täynnä pieniä helmiä, niin valkoisia ja säihkyviä, ettei kulkuri ollut koskaan nähnyt vastaava.
Riemuittuaan hetken kulkuri tajusi, ttä Serafina oli saatava lämpimään. Tyttö oli aivan läpimärkä ja sairastuisi, jollei saisi itseään kuivaksi. Niinpä kulkuri sytytti nuotion ja valmisti heille vähän ruokaa. He lämmittivät toisiaan tulen ääressä ja nukahtivat yhdessä, molemmat rättiväsyneinä.
Aamulla kuitenkin pilvet vyöryivät vielä eilen niin kirkkaalle taivaalle. Koko Serafinan alaselkä oli ihottuman peitossa. Serafina yritti esittää urheaa, mutta tuska paistoi hänen tekohymynsä läpi. Kulkuri yritti hädissään keksiä keinon Serafinan pelastamiseksi ja tuli ajatelleeksi Tietäjä-ystäväänsä. Toivon kipinä syttyi hänen rinnassansa. Nopeasti kulkuri purki leirin ja satuloi hevoset. Hän auttoi Serafinan hevosen selkään ja he lähtivät kiireesti ratsastamaan. Heidän täytyisi olla nopeita, mutta kivulias ihottuma vaikeutti matkantekoa. Hammasta purren Serafina hymyili ja yritti olla välittämättä kivusta.
Matka tuntui loputtoman pitkältä ja tunnit matelivat. Päivä oli jo ehtinyt puoleen, kun he vihdoin pääsivät Sysimetsän laidalle ja lähimpään kylään. Sieltä kulkuri osasikin jo suunnistaa omin päin Tietäjän luo. Vaikka matka kylästä Tietäjän mökille oli vielä pitkä, sujui se joutuisammin helppokulkuisen tien ansiosta. Perille he saapuivat jo ennen illan koittoa.
Serafinan kunto oli heikentynyt silmissä. Ihottuma pilkisti jo tämän paidan kauluksesta ja hihan suista; se oli jo ehtinyt valloittaa koko keskiruumiin. Serafina oli aivan hiestä märkä. Kuume oli noussut pahasti, eikä hän enää kyennyt edes teeskentelemään olevansa kunnossa. Kulkuri auttoi tämän alas satulasta ja tuki tätä vyötäisiltä, sillä tyttö ei pystynyt itse kävelemään.
Tietäjä tuli heitä ovelle vastaan. Hänen oli täytynyt nähdä matkalaiset ikkunasta. Tietäjä tervehti kulkuria lämpimästi, mutta hänen ilmeensä vakavoitui heti huomatessaan tämän seuralaisen kunnon. Kulkuri selitti tapahtuneen nopeasti ja Tietäjä viittoili heidät sisään. ”Aseta ystäväsi tuohon sängylle lepäämään sillä välin, kun käyn rohtovarastoni läpi. Kyllä minulla täällä jotain pitäisi olla aina vaivaan, kuin vaivaan”, hän sanoi ja alkoi penkoa komeroaan. Kulkuri laski Serafinan varovasti sängylle ja jäi siihen rauhoittelemaan tätä. Vähän ajan kuluttua tyttö nukahtikin. Siinä silittäessään nukkuvan Serafinan poskea, kulkuri ymmärsi vihdoin hiljalleen voimistuneen, lämpimän tunteen merkityksen vatsanpohjassaan. Hänhän oli rakastunut. Tällä kertaa oikeasti. Eikä tämän tunteen kohteena suinkaan ollut ryövärikuninkaan tyly ja ylimielinen tytär, vaan tämä vahvaluontoinen ja hyväsydäminen tyttö. Kulkuri kipusi Serafinan viereen, puristi häntä tiukasti ja jäi siihen pitelemään häntä koko yöksi.
Vihdoin, aamun jo sarastaessa, Tietäjä herätti heidät ja antoi Serafinalle valmistamansa rohdon. ”Juo tämä, olosi kohenee välittömästi”, hän sanoi. Serafina kallisti heiveröisesti päätään ja kulautti kerralla koko juoman kurkusta alas.
Ja Tietäjä oli oikeassa. Ei mennyt päivääkään, kun Serafina oli jo täysin entisellään. Kiitollisena he jättivät metsälammen simpukoiden helmet tietäjälle, sillä oli käynyt ilmi, että niissä piili suuriakin taikavoimia. Hyvästeltyään Tietäjän, kulkuri ja rosvopäällikön palvelustyttö lähtivät yhdessä kohti uusia seikkailuja ja omaa elämäänsä onnellisesti loppuun saakka.
Uutinen
Oletko se sinä, Loch Ness?
Edward Smith ja John Allen Loch Nessin järvellä
Skotlannissa on tehty viime elokuun lopussa havainto suuresta eliöstä Loch Linnhen järvellä. Otus on ollut poikkeuksellisen isokokoinen järven asukkaaksi ja sen alkuperästä ei olla vielä varmuutta.
Havainnon tehneen tutkijan Edward Smithin ja hänen kollegansa John Allenin mukaan tämä eliö ei ole normaali Skotlannin järvien asukas.
“Epäilemme sen olevan jonkun valaslajin sukulainen, sillä se oli erittäin suurikokoinen ” , Smith hehkuttaa. ” Vaikka emme olekkaan varmoja eliön lajista tai alkuperästä, olemme varmoja sen todellisuudesta, sillä laitteemme eivät ole koskaan pettäneet.” Allen vakuuttaa. “Tämä on erittäin merkittävä havainto, jonka vuoksi tutkintoja tehostetaan Linnhen järvellä varsinkin ilta-aikaan, jolloin otus ensikerran nähtiin.
Iltalehden toimitus epäilee otuksen olleen jokin Loch Nessin sukulainen ja päättääkin ehdottaa Smithille ja Allenille vanhojen kalastaja- ukkojen lisäämistä Linnhen järvelle hirviön syötiksi. Iltalehti aikoo jatkossakin tiiviisti seurata tutkimuksia. Tottakai myös itse Loch Ness voi olla kyllästynyt kylpemään omassa lammikossaan, jonka vuoksi se on vaihtanut maisemaa Linnhen järveen.
Mitä mieltä sinä olet? Mikä on tämä erikoinen otus? Onko Skotlannissa nyt löydetty uusi eliölaji? Katso linkin kuva alhaalta ja käy äänestämässä Iltalehden nettisivuilla!
Kauhukertomus
Kuolema
Minulla oli paras ystävä. Hänen nimensä oli Lily. Olimme erottamattomat, vietimme kaiken aikamme yhdessä. Hän oli minulle kuin sisar. Mutta sitten kaikki muuttui.
Olin kahdentoista kun näin ensimmäistä kertaa kuoleman. Olin matkalla koulusta kotiin, metroasemalla. Lily ei ollut kanssani, mikä oli harvinaista. Olin yksin ventovieraiden joukossa. Odottaessani metroa, näin, kuinka suunnilleen omanikäiseni nuori putosi raiteille. Putosi, niin sitä sanotaan. Minusta näytti siltä, kuin joku olisi tönäissyt häntä, mutta ketään ei ollut lähettyvillä. Korviavihlova huuto hiljensi koko aseman. Metron ajaessa nuoren yli, muistan ajatelleeni vain basiliskia. Jälkeenpäin en pystynyt enää muistamaan, että miksi.
En ollut koulussa viikkoihin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin nuoren tuskaista huutoa ja basiliskia. En pystynyt syömään mitään, nukkumisesta puhumattakaan. En nähnyt ketään pitkään aikaan, en Lilyä, en edes vanhempiani. Olin aivan yksin traumani kanssa. Kukaan ei auttanut minua.
Kuukauden jälkeen päätin palata kouluun. Odotin innoissani, ja hieman loukkaantuneena, Lilyn tapaamista. Näin hänet aulassa ja kiirehdin halaamaan. Hän ei halannut minua takaisin, ei antanut katsettakaan. Hän vain seisoi jäykkänä tuijottaen eteensä. Sitten Lily kääntyi ja lähti. Minä seurasin häntä. Huusin hänen peräänsä ja yritin saada häntä kiinni, mutta juutuin vastaantulevaan ihmismassaan. Olin ihmeissäni.
Oppitunnilla istuin Lilyn viereen. Yritin luoda keskustelua, turhaan. Hän jätti huomiotta kaiken toimintani. Olin suunniltani. Tartuin Lilyä hartioista ja ravistelin. Huusin kurkkusuorana hänen kasvoillensa. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, niinkuin ei kukaan muukaan luokassa. Tunsin paniikin kasvavan. Juoksin hädissäni ulos luokasta, ulos koulusta ja lähdin kävelemään rauhoittuakseni. Kaduilla ihmiset kävelivät minua päin, tönivät minua puolelta toiselle. Huusin heidän peräänsä ja heidän kasvoihinsa, mutta he eivät kuulleet minua. Kukaan ei kuullut minua. Kukaan ei nähnyt minua.
Olin näkymätön.
Päädyin istuskelmaan metroasemalle, sille samalla asemalle, jossa olin nähnyt kuoleman. Istuin siellä monta tuntia itkien, panikoiden ja pohdiskellen. Olin aivan yksin. Aloin kaivata Lilyä, aloin kaivata vanhempiani. Yritin keksiä miten saisin heidät takaisin, miten saisin tämän kaiken taakseni. Tuntien pohdinnan jälkeen näin Lilyn astelevan asemalle. Katsoin kuinka hän kävi seisomaan lähelle raiteen reunaa, tähystellen tunneliin toivoen metroa. Se sai minut ajattelemaan taas sitä kuolevaa nuorta ja basiliskia. Kuulin kirkunan korvissani. Viattoman elämän viimeisen huudon. Silloin minä tajusin.
Hätkähdin ylös penkistäni. Silmäni laajentuivat ja hengitykseni tiheentyi. Tuijotin räpäyttämättä Lilyn selkää ja aloin lähestyä sitä. Nyt minä ymmärsin.
Se olin minä. Se olin minä joka putosi, minä joka huusi. Se olin minä, joka silloin metron alle menehtyi. Siksi kukaan ei nähnyt minua, siksi kukaan ei ollut auttanut minua. Astelin hitaasti kohti parasta ystävääni. En minä tahallani ollut pudonnut. Jokin oli töinnäissyt minua. Jokin, jota ei voinut nähdä, niinkuin nyt minua. Jokin hyvin voimakas. Se jokin oli kuolema.
Olin melkein Lilyn rinnalla, kun muistin basiliskin. Se oli metro, tajusin. Sen kohtitulevat valot olivat kuin basiliskin silmät, joihin katsominen aiheutti kuoleman. Ne olivat viimeinen näkemäni asia ja siksi basiliski oli pyörinyt mielessäni. Yhtäkkiä kuulin sen taas lähestyvän, sihinän hiljalleen voimistuvan. Olin Lilyn takana. Asetin käteni vasten hänen selkäänsä ja suljin silmäni. Hennosti hymyillen kuulostelin oikeaa hetkeä ja sen saapuessa tönäisin.
Huuto halkoi ilmaa, asema hiljeni taas. Lily putosi basiliskin kitaan. Pian en olisi enää yksin.
Rikkinäinen kello, minttukaramelli ja hali joka menee liian pitkälle
”Ei ole reilua!” Mia kirosi mielessään. Kiireesti hän lähti kaivamaan rannekelloaan vettä täynnä olevasta tiskialtaasta. Vihdoin Mia nosti selvästi jo rikki menneen rannekellon. Tämä oli jo kolmas kerta tällä viikolla, eikä viikko ollut edes puolessa välissä. Eilen hän onnistui tallomaan sen korollaan säpäleiksi ja sitä edeltävänä päivänä se putosi kanakeittoon. Onneksi Eddy suostui korjaamaan kello ilman mitään kuluja. Kiireesti Mia otti altaasta tulpan irti, jolloin vesi valui viemäriin. Puoliksi juosten hän meni eteiseen, pisti takin päälle, sormikkaat käteen ja lähti polkupyörällä kelloliikkeeseen. Ulkona oli aurinkoinen, mutta hieman viileä ilma, sillä syksy oli juuri aluillaan. Puissa näkyi hieman ruskaa, mutta pääosin oli melko vehreää. Posket punaisina hieman hengästyneenä Mia saapui liikkeeseen, jossa tuoksui vahva piparminttu. Eddy katsoi häntä tyrmistyneenä. ”Taasko onnistuit rikkomaan kellon?” Mia nyökkäsi hiljaa. ”Mia tämä on jo ties kuinka mones kerta. Sinun täytyy oppia olemaan varovaisempi”, Eddy nuhteli häntä, mutta silmistä näkyi, ettei hän ollut ollenkaan vihainen Mialle. ”Voitko korjata sen?”, Mia kysyi varovaisesti. ”Kaipa se onnistuu”, Eddy huokaisi. ”Mutta se tulee viemään muutaman tunnin.” Mian katse kirkastui. ”Kiitos! Sopiiko että tulen hakemaan sen töiden jälkeen?” Eddy nyökkäsi. ”Oletko muuten lukenut viimeisimpiä uutisia?” Eddy kysyi ja jatkoi: ”Piparminttu murhaaja iski jälleen. Tällä kertaa se oli nuori nainen Leipomokadulta.” Viimeaikoina mystisen piparminttumurhaajan iskut olivat tihentyneet. Kaikkia yhreja yhdisti se, miten heidät oli mirhattu tukehduttamalla ja murhaaja oli jättänyt piparminttukaramellin rikospaikalle. Eddy oli aina hermostunut puhuessaan hänestä, sillä tähän mennessä hän oli ainoa joka ikinä on selvinnyt hengissä hänen hyökkäyksestään. Tänään kuitenkin Eddy vaikutti normaalia hermostuneemmalta. ”Kyllä poliisi hänet saa kohta kiinni. Älä huolehdi”, Mia sanoi lohduttavalla äänellä. Eddy nyökkäsi rohkaistuneena ja Mia lähti takaisin pyörän päälle kohti työpaikkaansa.
Työpäivä oli tympeä, kuten aina, mutta mitäpä muuta sitä odottaisi puhelinmyynti toimistossa. Kuten aina puhelimen päästä kuului nyrpeällä äänensävyllä että mitään ei osteta ja vieressä pomo narisi myyntitaktiikan tehottomuudesta. Mia oli enemmän kuin onnellinen päästessään pois. Nopeasti hän nousi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kotiin. Siellä hän nopeasti vaihtoi mukavampiin vaatteisiin ja istuutui sohvalle katsomaan televisiota. Yhdeksän aikaan ovikello soi ja Mia lähti avaamaan ovea. Oven takana oli Eddy korjattu rannekello kädessään nyrpeän näköisenä. ”Voi ei! Anteeksi unohdin kokonaan. Kun työpaivä vei kaiken voiman ja pomokin oli…” Mia lähti selittämään, mutta Eddy pyyhkäisi huolettomasti kättään. ”Mitäs pienistä”, hän sanoi. Mia halasi Eddyä. Hän tuoksui vahvasti piparmintulta, mutta se ei yllättänyt, sillä hänen lempi karkkinsa oli piparinttukaramellit. Yhtäkkiä Mia keskeytyi ajatuksissaan tuntien kuinka Eddy puristi häntä vain lujempaa ja lujempaa. ”Okei. Hellitä vähän. Tämä menee jo hiukan liian pitkälle”, Mia sanoi, mutta Eddy puristi aina vain lujempaa ja lujempaa. Mia alkoi tajuta mistä oli kyse. Vahva piparmintun haju liikkeessä, Eddyn tavallista oudompi outo käytös. Hän oli mystinen piparminttumurhaaja jota poliisit olivat niin pitkään jahdanneet. Hän oli itse lavastanut hyökkäyksensä, joota hän olisi viimeinen henkilö jota epäiltäisiin murhaajaksi. Mia yritti nyt taistella vastaan kaikin voimin, mutta mitään ei enään ollut tehtävissä. Hiljaa hän tunsi kuinka happi alkoi loppua ja kaikki sumeni, jolloin tuli aivan pimeää. ”Anti olla viimeinen kerta kun korjaan kellosi”, Eddy sanoi pujottaessaan rannekelloa Mian velttoon ranteeseen. Vielä minttukaramelli ruumiin viereen ja tämän illan työ oli tehty. Hymyillen Eddyn kääntyi ovea kohti ja poistui talosta
Minuuttinovelli (lyseo.org) – joskin esimerkki pitkähkö
Tarina musiikin inspiroimana
Taivas oli yläpuolellamme sinisenliilaa ja takanamme purppuraa, minä tanssin niinkuin murheita ei olisi ollenkaan, kuin surua ei olisi olemassa, kuin olisi vain Nyt; tämä hetki tässä: kun musiikki pauhaa korvissa kovaempaa kuin missään muualla, kun on vaikea liikuttaa kehoa kiljuvassa ihmismassassa, kun basson tuntee rinnassa & pää on täynnä huolettomia ajatuksia.
kuin olisi vain Nyt, tämä hetki tässä.
You might also like
Leave A Reply