Luovan kirjoittamisen kurssilaiset keväällä 2011 valitsivat itse antologiansa tekstit, eikä opettaja ei ole muokannut kirjoituksia. Tällä kertaa erilaisia tehtäviä oli vajaat kymmenen. Valmiita tekstejä runoista novelleihin tehtiin seitsemän .Jokaisen tehtävätyypin jälkeen on linkki tehtävänantoon lyseo.orgissa.
Aforismeja
Jos et usko itseesi, miksi kukaan muukaan uskoisi.
Kaikki on mahdollista, kunhan vain nouset ylös, käärit hihasi ja alat töihin
Hakukonerunoja
matelee kotiin,
harppauksinrennossa, pimeässä hymyilen
itään kuulen
ketun kuiskauksia…raikkaan –
yön tuoksun ystävää niityillä
odotan.
ilman sitä, moottorikelkkaahuutaen täytyy hiihtää vuoren rinteelle
tunnen pepsodent -raikkaan sateen kasvoillani
mieleni on kuin fanta lasissa
iloisella tavoittelen diesel ihmisiä
puma -bootsini rapisevat soraisessa maaperässä kuin
maito ja pirkka -murot lautasellakaivan taskusta pähkinäsuklaa -välipalaa
ja otan
tahtoisin nähdä kaukaisuuden yli..
Lyön vetoa että näytät hyvältä tanssilattialla
Lähellä naurua
Muistan vain tiettyjä asioita.Yö
Poika arvaamattomasti nauttii.
Puoleensa vetävä. Tähti. Suoraan alitajuntaan
Intohimoa, tanssia,
launtai ja vain tämä hetki…
Solakasti kohti
Hiljaisuus. Kaikki muu katoaa – Sileä henkeäsalpaava kosketus
Strobovaloja ja aistillisuutta. Sinä!
Haikuja
AURINGON NOUSU
Auringon nousu
kohtaa rakastavaiset.
Täyttää lämmöllä.
RANTA
Meren väreily
lokin kimeä huuto
rauhaisat aallot
keinuttavat veneitä
pieksevät kallioita.
Gran Canaria
Kotka kädellä
voimakas saalistaja
ikuinen muisto.
Satu
Älä petkuta petkuttajaa
Olipa kerran korkealla synkän metsän keskellä linna, jossa asui kuuluisa rosvopäällikkö Felix. Linnan aarrekammiot olivat täynnä kultaa, jalokiviä ja muuta ryöstösaalista, mutta kaikkia rikkauksia kalliimpi oli hänen tyttärensä Fiona. Kosijoita oli kulkenut kaukaisilta mailta saakka, sillä Felix oli luvannut ryöväriprinsessan ja puolet kaikista aarteistaan miehelle, joka onnistuu selviytymään kolmesta tehtävästä.
Kukaan kosijoista ei ollut ratkaissut niitä, mutta eräänä päivänä linnaan saapuu salaperäinen kulkuri. Mies oli kuullut kiehtovia tarinoita kauniista rosvopäällikön tyttärestä, johon hän rakastui välittömästi. Felix nauroi miehineen köyhää kulkuria, mutta antoi hänelle mahdollisuuden yrittää.
Felix sanoi:” Sinun pitää mennä keijumetsään valtakuntani rajoille ja tuoda sieltä minulle elävä keijuk, sillä tyttäreni puolison täytyy olla ovela ja viekas.” Felix ja hänen rosvonsa eivät uskoneet metsässä oikeasti olevan keijuja, mutta antoivat kulkurille tehtävän kuitenkin. Felix näki sen hyvänä vitsinä. Moinen köyhä kulkuri ei kuitenkaan ansaitsisi hänen tyttärensä kättä, taikka hänen linnansa rikkauksia. Kulkuri lähti matkaan rosvojen naurun saattelemana.
Felixin pilkka osui kuitenkin omaan nilkkaan. Päivää myöhemmin kulkuri palasi linnaan kuluneen ruskean säkin kera, jonka sisällä näkyi liikettä. Kulkuri väitti linnassa Felixille säkissä olevan keijun. Felix joukkioineen ei uskonut kulkuria, ja käski hänen näyttämään säkkinsä sisällön. Teatraalisesti liikkuen kulkuri avasi säkkinsä ja sen sisältä purskahti sokaiseva valo, joka häikäisi kaikki linnan sisällä olevat rosvot. Felixin näön palatesssa hän näki valon kaikonneen ja kulkurin seisovan edessään tyhjän säkkinsä kanssa. Keijua ei näkynyt missään. ”Missä minun keijuni on?” Felix kysyi närkästyneenä. ”Minä toin sinulle keijun, niin kuin sinä pyysit. Täytin ehtosi. Itsehän pyysit minun avaavan säkkini. Nyt keiju pakeni.” kulkuri sanoi, vieno hymy kasvoillaan.
Felixin täytyi myöntää, että kulkuri täytti ensimmäisen haasteen ehdot. ”Hyvä on. Toinen haasteesi on niellä lasillinen myrkkyä ja selvitä hengissä. Tyttäreni puolison täytyy olla kestävä ja lojaali.” Kulkuri saattoi onnistua ensimmäisestä kokeesta ja vieläpä ivata Felixiä hänen rosvojoukkionsa edessä, mutta nyt Felix saisi siitä kostonsa. Joko kulkuri pakenisi tai kuolisi. ”Minä hyväksyn.” Kulkuri totesi, hänen kasvoillaan mitäänsanomaton ilme.
Kulkurille tuotiin lasi joka oli piripintaan täynnä mustaa myrkkyä. Rosvojen katsellessa kulkuri nosti vasemmalla kädellä lasin huulilleen, mutta ennen lasin nielaisemista hän heilautti oikeaa kättään kuin ruoskaa ja linnan sali täyttyi taas sokaisevalla valolla. Valon hiipuessa ja Felixin avatessa silmänsä, hän huomasi kulkurin seisovan jälleen aivan hänen edessään tyhjän lasin kanssa. Kivilattialla ei näkynyt läikkääkään myrkkyä.
Kiroten ajatuksissaan tätä kummallista kulkuria, Felix sanoi hänelle:” Olet onnistunut toisessa haasteessasikin, mutta toivosi päättyy tähän! Viimeisenä haasteena sinun täytyy voittaa minut kaksintaistelussa, sillä tyttäreni puolison täytyy olla vahva ja rohkea!” Felix oli varma voitostaan. Hän oli lähes kaksimetrinen ja hänen voimansa olivat suuret. Muiden maiden kuninkaat saattoivat periä asemansa, mutta rosvojen päälliköksi noustaan voiman ja päättäväisyyden avulla. Felix oli surmannut kymmenittäin mahtavia miehiä taistelussa, eikä hän aikonut antaa tuon hintelän kulkurin katkaista hänen voittoputkeaan.
Kulkuri katsoi vakaasti Felixiä ja nyökkäsi. ”Jos tämä on viimeinen haasteesi, olkoon niin. Valmistaudu.” Felix veti miekkansa tupestaan ja osoitti sen terällä kulkuria. ”Vedä aseesi esiin ja valmistaudu kuolemaan!” Felix huusi mahtipontisesti, saaden aikaan raikuvat aplodit hänen alaisiltaan. Kulkuri hymyili ja veti vasemmalla kädellään taskustaan etusormensa pituisen ohuen puukon. Nähdessään sen Felix ratkesi nauruun, ja hänen mukanaan nauroivat muutkin rosvot.
Kulkurin hymy ei värissytkään rosvojen pilkoista. Ilman varoitusta, hän heilautti oikeaa kättään jälleen kuten ruoskaa. Salin täytti jälleen kerran tämä sokaiseva valo, ja valon hiipuessa Felixin miekka oli pudonnut maahan ja kulkurin tikari oli Felixin kurkulla. Tajuttuaan mitä oli tapahtunut, Felix anoi kulkurilta armoa: ”Aah! Pyydän, oi suuri kulkuri, säästä minut! Saat minun tyttäreni käden ja puolet rikkauksistani, älä vain tapa minua!” Felix huusi hytisten kauhusta. Kulkuri hymyili jälleen viekasta hymyään, ja laittoi tikarin takaisin taskuunsa. Hän puhui: ”Älä yritä petkuttaa petkuttajaa. Sinä tiesit että keijuja ei ole olemassa. Sinä tiesit, ettei myrkkyä voi niellä kuolematta, ja sinä tiesit että minunlainen pieni mies ei mahda mitään sinunlaiselle suurelle soturille. Mutta mitä sinä et tiennyt, oli että olen velho. Ja velhoille? Kaikki on mahdollista.” Tämän sanoessaan hän jälleen kerran heilautti oikeaa kättään, ja jälleen kerran huoneen täytti tuo kirkas valo. Sen hiipuessa oli tämä kulkuri kateissa, ja niin myös oli Felixin tytär Fiona ja puolet hänen aarteestaan. Felix ymmärsi että velho olisi alusta lähtien voinut karata tyttärensä ja hänen omaisuutensa kanssa, mutta kuitenkin päätti käydä läpi rosvopäällikön ”haasteet”. Niin kuin velho oli sanonutkin, ei kannata petkuttaa petkuttajaa. Ja velho oli huijaamisen ja petkutuksen mestari.
Musiikkikertomus
What is love?
Taas kerran oli tälläinen normaali Lauantai. Olin paennut vaimoani mahdollisimman kaukana kodistamme sijaitsevalle Berlin- terassille. Taas kerran minä, mustan silmäni, vuotavan nenäni ja särkevän pääni kanssa hukutin kipuni ja tuskani oluella. Taas kerran vaimoni Kerttu oli suuttunut minulle mitättömistä asioista ja alkanut silmittömästi hakkaamaan minua. Tirautin siinä istuessani muutaman kyyneleenkin. Kertun ja minun välillä ei ollut ollut rakkautta enää pitkään aikaan.
Sitten pöytääni istui kaunis, todella kaunis nuori nainen, joka esittäytyi Millaksi. Millalla oli kädessään lasi omenamehua. Milla alkoi jutella minulle kaikenlaista, kuinka hänen miehensä oli aina hänelle hirveä ja kuinka hänellä ei ollut muuta elämää kuin miehensä hoitaminen. Istuimme siinä varmasti ainakin 5 tuntia, nauroimme ja kerroimme toisillemme elämästämme. Mielessäni ajattelin, että tälle naiselle annan kaiken rakkauteni, mutta kun pyysin häntä meille hän kieltäytyi. Hän sanoi, ettei pysty rakastamaan enää miestä, joten hän ei halunnut tuottaa minulle tuskaa. Mietin mikä olisi tässä tilanteessa oikein ja mikä väärin tehty. Voisin tehdä oikein ja jatkaa juttelua niinkuin mitään ei olisi tapahtunut tai tehdä väärin ja painostaa häntä meille yömyssyille. Päätin tehdä oikein, koska se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta.
Kotiin päästyäni Kerttu odotti minua siellä iskien kaulinta toiseen käteensä ja näyttäen Fukushiman ydinvoimalan reaktorilta, josta ollaan juuri päästämässä radioaktiivista höyryä paineiden tasaamiseksi. Kerttu puhisi, huusi ja pihisi ja tuhosi kaiken kauniin mielestäni, aivan kuin radioaktiivinen säteily. Kerttu hakkasi minua kaulimella ja huuteli : ” Tätäkö sinä halusit? Mitä tämä meidän rakkaus on? Baarissa vikittelet toisia naisia! ”
Tajusin heti mitä oli tapahtunut. Berlinin baarimikkon, jolla oli suhde Kerttuun, tai niin olin ainakin päätellyt, oli kertonut Kertulle kaiken. Sitten päässäni naksahti ja tilitin Kertulle puolituntia yhtäjaksoisesti tämän vikoja ja otin laukkuni ja pakkasin tavarani ja lähdin ovet paukkuen. Perään Kerttu vielä huusi: ” Tätäkö rakkaus on? Älä satuta minua!”
Tuntui NIIN hyvälle, 3 vuoden diktatuuri oli ohi. Suunnistin askeleeni Berlinin lähellä sijaitsevalle Malibu- hotellille ja matkalla kävin vielä kaulimella tekemässä tuttavuutta tähän Berlinin baarimikkoon, Petriin, joka oli Kertun saanut räjähtämään. Ja vannon, että seuraavana aamuna Berlin oli yhtä sottainen, kuin EX-vaimoni Kertun naama meikillä varustettuna.
Dialogia ja monologia
– – Herra Smith, otaksun
– – Aaa, herra… Johnson. Miten mukavanpuoleista tavata teidät täällä
– – Aivan kuten teitäkin. Mitä perheellenne kuuluu.
– – Aivan hyvää, miten nyt vaimo on ollut vähän kylmänä
– – Hahhahhaa
– – Juu, ihan hyvin tässä. Miten itsellesi?
– – Eipä tässä mitään erityistä. Tulin vain tuolta. Yritin katsos hakea sponsorointisopimusta
– – Kappas! Niin minäkin!
– – Hahhahhaa
– – Hahahhahhaa
– – Nyt lopetetaanpas tämä hevonpaskan jauhaminen. Mitä te teitte tuolla?
– – Samaa kuin sinäkin.
– – Kuulepas, teillä ei ole mitään oikeutta hankkia sopimusta.
– – Miksi ei?
– – Koska olette likainen pyrkyri.
– – Mitä! Minulla on aivan yhtä suuret oikeudet kuin sinullakin.
– – Neuvoisin sinua kuitenkin jättäytymään tästä pois
– – Ai miksi?
– – Jotain voi tapahtua.
– – Oliko tuo uhkaus?
– – Sanotaan, että minulla on suhteita.
– – Ai niin, tietenkin joku vapaamuurarijärjestö. Hahhahhah!
– – Aivan niin.
– – Kuules, herra Johnson. Teidän uhkaukset eivät tehoa minuun. Minullakin on suhteita.
– – Vai niin. Joku Skull & Bones vai?
– – Assassiinit.
– – Oh. No, minä tästä…
– – Niin?
– – Taidan mennä… ostamaan taas jonkun pikkuputiikin omaan kauppaketjuuni.
– – Entäs sponsorisopimus?
– – Mitä sinä puhut? Sellaisia hankkivat vain heikot ja lahjattomat.
– – Vai niin. Joku muuten saattaa käydä teillä vielä tänä iltana.
– – Siis, tietenkin olisin kiinnostunut sponsorisopimuksesta, mutta sain juuri kuulla että se on varattu eräälle toiselle.
– – Kas, minäkin olisin kiinnostunut sponsorisopimuksesta. Sinun kanssasi!
– – Mutta… enhän minä voi.
– – Vain kädenheilautuksella voin antaa merkin toimia.
– – Hyvä! Olenkin kiinnostunut tekemään sponsorisopimuksen kanssasi!
– – Hyvä tyttö.
– – Mitä…
– – Öhöm…
– – Joojoo. Tavataanko huomenna jossakin.
– – Huuda kuin sika.
– – Mitä…
– – Huuda kuin sika!
– – Olette hullu.
– – HUUDA KUIN SIKA MIKÄ SINÄ OLETKIN!!!!!!
– – Älä itse huuda.
– – Katso! Perheesi kuolee! Heilutan kättäni näin, ja nyt ne tappavat heidät. Näin helppoa! Nyt… HUUDA KUIN SIKA!!!
– – HHHIIIIIRRHHH!!!
– – HUUDA LUJEMPAA!!!!
– – HHRRRIIIIIIIIIIIIIHHHHH!!!!
– – NIIN ETTÄ HE KUULEVAT JA LOPETTAVAT!!!!!!
– – HHHRRRIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIHHHHH!!!!!!!
– – No niin, saa riittää. Siis, se on ihan sama minulle otatko sinä sen sponsorisopimuksen. En katsos itse ollut ottamassa sitä. Enkä minä edes tiedä mistään assassiineista.
– – Mitä helvettiä…
– – Olisit nähnyt naamasi! Hihihihi!
– – Sinä… häpäisit minut…
– – Hei, rauhotus nyt. Ei tässä mitään sen vakavempaa ole
– – Tapan… sinut…
– – Orh…Hrmh…
– – Toisin kuin sinulla, minun suhteeni ovat aitoja, joten pääsen tästäkin pois vapaana miehenä.
– – Hrmm…Älä…
– – Sitten tapan perheesikin. Pääset näkemään heidät siis aivan pian. Hehhehheh.
– – …
-Tuollaisten ihmisten pitäisi pitää suunsa tukossa tällaisissa asioissa. Ei ole hyväksyttävää puhua salajärjestöistä noin julkisesti. No, nyt on ainakin yksi ongelmatekijä poissa tieltä. Nyt odotan kuka tulee seuraavaksi paikan päälle hakemaan sponsoria. Kappas, tuolla näyttääkin saapuvan juuri oikeanlainen henkilö. Herra Shill. Juuri täydellinen kohde, tosin hieman vaikea. Mutta eiköhän tästäkin selviä pienellä nokkeluudella, jota minulla onkin yllin kyllin.
Kauhunovelli
Allahu Akbar
Avaan ikkunan nähdäkseni onko yö vai päivä. Tummaa taivasta vasten kohoava aamuaurinko heittää himmeän valonsa krapulaisen Marseillen ylle. Satamasta tuleva tuulahdus tuo mukanaan mätänevän kalan hajun ja lokkien rääkynän. Paiskaan ikkunan kiinni ennen kuin laatta lentää. Rojahdan sohvalleni ja pistän tupakaksi. Ah, jo helpottaa. Nimeni on Karl Manner. Ei se itseasiassa ole syntymänimeni, mutta se saa kelvata teille. Olen palvellut viimeiset viisi vuotta Muukalaislegioonassa, mutta päätin jättää sotilasuran, koska tunsin todellisen kutsumukseni löytyvän systemaattisessa epäonnistumisessa. Tänään minä kuolen. Kyllä, tänään on elämäni viimeinen päivä. Ei sillä etten olisi ansainnut sitä; on suoranainen ihme, että olen tähänkin asti onnistunut säilyttämään itsekkään henkiriepuni. Tässä kohtaa minun kai pitäisi käydä läpi tuskallisen elämäni riipaisevimmatkin vastoinkäymiset, mutta ei siitä enään ole apua. Miehekkään sankarilliseksi stoalaisuudeksi naamioitu säälin huoraaminen toimii teinibaareissa notkuviin sinisilmäisiin opiskelijatyttöihin, mutta Kohtalo ei jaa sympatiapisteitä. Tänään minä kuolen. Piste. Soitan Irlantilaiselle.
”O’Reilly. Kuka siellä? Tiedätkö mitä kello on? Olenko sinulle velkaa tai jotain?” mongertaa uninen ääni.
”Itseasiassa olet senkin stereotyyppinen irkkujuoppo, mutta hitotko minä niitä rahoja koskaan saa!”
”Syö paskaa, senkin humalainen suomalaisapina! Sinun piti soittaa jo eilen illalla! Se on jo tulossa. Olen alkanut nähdä aika pirun häiriintyneitä unia siitä Afganistanin keikasta…”
”Tuli vähän komplikaatioita. Pikkutakkisankarit Suomen päässä on päässeet jäljille, eikä Firma voi enää suojalla minua.”
”Tu est légionnaire, demerde toi!”
”En ota tuollaisia neuvoja vastaan rappiojuopolta, joka on minulle velkaa koko maallisen omaisuutensa. Onnistuin hankkimaan hetken hengähdystauon, mutta SuPo lähettää kyllä lisää väkeä kun arvon etsivä Koskisesta ei kuulu mitään.”
”Herra varjele! Varo vähän mitä sanot puhelimessa, en halua sotkeutua juridisiin ongelmiisi. Hilaa luusi tänne, meidän on hoidettava homma tänään!”
”Olen siellä puolessa tunnissa. Ole valmiina.”
”Valmiina kuin kiimainen kaninpoika aamukasteisella kukkanii…”
Lyön luurin korvaan. Jeesus mikä jätkä.
Tuut, tuut, tuut. Löi luurin korvaan. Jeesus mikä jätkä. Mokomakin yrmeä mysteerimies. Tulee ja menee miten tahtoo. Tyypillinen suomalainen. Noh, Patrick O’Reilly on valmis. Hän on ollut valmis jo siitä asti, kun sai kohteen ja päivämäärän puhelimeensa viikko sitten. Hassua miten muutamassa vuodessa voi niin tärkeän asian unohtaa. Ongelma ikään kuin lakkaa olemasta, jos siihen ei tarvitse riittävän pitkään aikaan kiinnittää huomiota. Noh, pian tämä on ohi. Kunhan se perhanan suomalainen pitää päänsä kylmänä, kaikki järjestyy muutamassa tunnissa, eikä heitä voida yhdistää siihen mitenkään. Irlantilainen vetää verhot syrjään ja antaa aamuauringon tulvia sisään. Kaduilta kantautuu jo autojen verkkainen hurina ja aamukankea puheen sorina. Hän katselee väsyneenä töihin hoipertelevia ihmisiä ja ravintoloiden terasseilla aamukahvejaan nauttivia eläkeläisiä. O’Reilly polvistuu hiljaiseen rukoukseen ja ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, irlantilainen pelkää.
Soitan ovikelloa kolmannen kerran. Luoja paratkoon, jos se idiootti on ruvennut ryyppäämään jo kahdeksalta aamulla. Yhtäkkiä ovi lennähtää auki ja edessäni seisoo mustaan pukuun sonnistautunut punapääystäväni. ”Sinähän olet oikeen laittautunut”
”Pitäähän sitä olla tyylikäs kun lähtee suorittamaan pyhää missiota. Salamurhaaja ilman tyylikästä pukua, on kuin elegantti ranskalaisneito ilman sitruunaa perseessään.” Irlantilainen ojentaa minulle 9-millisen pistoolin. ”Ihan vain varmuuden vuoksi. Tule sisään, niin käydään suunnitelma vielä kertaalleen läpi.”
Seuraan ystävääni hänen ahtaan kerrostaloasuntonsa keittiöön.
”Auto on valmiina. Takakontissa on C-nelosta pienen banaanivaltion tarpeisiin ja radiolaukaisin. Jätämme auton parkkihalliin, menemme jalan korttelin päässä olevaan pizzeriaan ja laukaistaan lasti sieltä käsin.”
O’Reilly levittää pöydälle Marseillen kaupunkikartan ja jatkaa selitystään. Yritän keskeyttää hänet ”Hei Patrick…” hän on kuin ei kuulisikaan. Niin kuin ei varmaan kuulekaan.
”Signaali riittää kyllä, minulla on kamaa jota ei ole vielä edes armeijalla”
”Hei Patrick!”
”Syödään rauhassa pizzat loppuun ja otetaan taksi lentokentälle, minulla on laukku pakattuna…”
Hölötys loppuu kuin seinään, kun Patrick huomaa pistoolin piipun 10 sentin päässä kasvoistaan.
”Minä en tee tätä. Me ei tehdä tätä.” Huoneeseen laskeutuu vaarallinen hiljaisuus.
Patrick tuijottaa kuin lumoutuneena asettani ja arvatenkin kiroaa mielessään, että tuli antaneeksi sen minulle.
”Hei Karl, älä nyt ala sekoilla. Muutaman tunnin homma ja se kaikki on ohi.”
”Minä en ala tappaa siviilejä oman nahkani pitimiksi. Enkä anna sinunkaan tehdä sitä.”
”Ja milloin hitossa sinä muka kasvatit omantunnon? Kyllä sitä silloin oltiin kilttiä poikaa, kun oli talibanin kalashnikov takaraivolla ja rättipäät saarnasi Koraanista! Se tappaa meidät Karl! Se tappaa meidät!”
Irlantilainen alkaa käydä epätoivoiseksi. Nyt hän on vaarallinen. Kuin nurkkaan ajettu susi. Yhtäkkiä kattolamppu alkaa pätkiä. Hetken huoneessa on hiljaista kun odotamme koko ruumiit jännittyneenä mitä tuleman pitää. Lamppu räsähtää rikki ja alkaa höyrytä mustaa savua. Huuliltani karkaa kauhistunut ähkäisy; ”Jinni”… Ja helvetti pääsee irti.
Musta tulimyrsky imaisee Karl Mannerin sisäänsä. Luodit sinkoilevat pitkin huonettaan kun suomalainen tulittaa sokeassa kuolemantuskassaan pistoolin lippaan tyhjäksi. ”PATRICK MISSÄ HELVETISSÄ SINÄ OLET!?” Mutta Irlantilainen on jo kaukana. Hän ampaisee ulos kerrostalon etuovesta kuin pikajuoksija ainakin ja ryntää autolle. Käynnisty nyt… Auto starttaa ja Patrick O’Reilly lähtee kaahaamaan kohti Marseillen kauppakeskusta. Karlin pitäisi ainakin ostaa hänelle hieman aikaa… Perhanan suomalainen…
Patrick pujottelee aamuruuhkan ja kauhistuneiden jalankulkijoiden välissä ja kiroilee kovaan ääneen. Ostoskeskus alkaa jo häämöttää kadun päässä. Nyt hänen täytyy vain parkkeerata auto ja haihtua paikalta… Ehkä kaikki ei ole vielä menetetty. Kaduilta alkaa kuulua paniikinomaista kiljuntaa ja huutoa. O’Reilly katsoo taustapeiliin ja kiroaa jumalaa. Käärmemäinen musta tulipylväs on saavuttamassa häntä. Ostoskeskus lähenee hetkihetkeltä. Nyt ei ole aikaa etsiä parkkipaikkaa. Irlantilaisen sydän hakkaa ja veri jyskyttää korvissa. ”Vitun vittu! Vai haluat sinä Jihadia? Tässä sinulle Jihadia!” Hmm… 40 neitsyttä ja paikka paratiisissa? Ei kuulosta lainkaan hullummalta nyt kun oikein miettii. Mitä ne rättipäät huusivatkaan Afganistanissa? ”Allahu Akbar!”
Leave A Reply