Viime keväinen antologia luovan kirjoittamisen kurssilla jäi väliin, mutta tänä vuonna tulikin entistä tasokkaampia tekstejä. Valmiita tekstejä tehtiin kymmenen. Näiden lisäksi oli lyhyempiä, ns. varttitekstejä tai verrylytehtäviä, joita tehtiin muutamia. Osa niistä julkaistiin Moodlessa ja osa tehtiin paperilla.
Ensimmäisellä tunnilla tutustuttiin kirjoitustehtäviin, ja laitoin tehtäviä äänestystuloksen mukaan Moodleen avoimeksi sitä mukaa, kun nopeimmat edistyivät.
Koepäivänä pidettiin äänestys, ja suosituimpia aiheita olivat absurdi novelli ja musiikkitehtävä. Antologian kirjoitelmat ovat oppilaiden valitsemia, eikä niitä ole muokattu uudelleen ennen julkaisemista.
Uutinen
Bostonin iskut aiheuttavat vihaa kansan keskuudessa
Ainakaan vielä ei ole esiintynyt mielenosoituksia tiettyä ihmisryhmää vastaan, mutta poliisi on valmiudessa näiden varalta.
Bostonin maratonissa tapahtuneiden pommitusten selvittely on herättänyt paljon keskustelua ympäri maailman. Vaikkei tekijästä ole vielä varmaa tietoa, suuntaavat monet epäilynsä Al Qaidaan ja muihin islamistisiin terroristijärjestöihin. Jotkut ovat myös spekuloineet Pohjois-Korean liittyvän tapaukseen tämän hiljattaisen uhittelun ja ohjuskokeiden takia.
Virallista tietoa iskun takana olleesta henkilöstä tai ryhmittymästä ei ole vielä julkaistu, ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama varoittaa ihmisiä tuomitsemasta muita omien ennakkoluulojensa ja olettamustensa perusteella: ” Emme tiedä, kuka tämän teki tai miksi. Aiomme ottaa tästä perin pohjin selvää.” Obama myös selvensi puheessaan, ettei terroristijärjestöjä pidetä erityisen epäilyksen alla, vaan tekijäksi epäillään yksittäistä henkilöä, tai pientä ryhmää. Joidenkin uutistoimistojen spekuloimaa Pohjois-Koreaa ei Obama edes maininnut puheessaan.
16. päivä huhtikuuta tapahtunut isku Bostonissa järjestetyssä maratonissa on aiheuttanut useita loukkaantumisia ja muutamia kuolemia. Tapausta selvitetään vielä, mutta viranomaisten ensimmäisenä prioriteettina on turvata alue, saada loukkaantuneet hoitoon ja löytää kadoksissa olevat henkilöt. Kadonneiden joukossa on myös suomalaisia.
Absurdi novelli
Nainen puri koiraa
Avain kävi yhä lukkoon. Annabelin kääntäessä pientä avainta, luukku avautui. Hän kumartui ja ryömi sisään. Sisällä oli hiljaista. Rauhallinen ja jännittynyt tunnelma odotti särkymistään jokaisen hengittäen hitaasti. Kaikki olisi valmista. Enää puuttui merkki.
Annabel oli tavallinen 19-vuotias tyttö. Hän asui äitinsä ja koiransa kanssa kaupungin taajamassa, jossa lähellä oli kauppa, kirjasto ja koulu. Ystävät ja opiskelu olivat Annabelille tärkeitä. Hänestä tulisi eläinlääkäri. Kyllä – kaikki ovet olivat tytölle avoinna. Kuitenkin joskus tuntui, ettei kaikki ollut kunnossa. Välillä, kun ilta oli jo laskeutunut kaupunkiin ja kun oikein pinnisteli, pystyi kuulemaan hiljaista huutoa. Eläimellistä huutoa. Kuin leijonat, jotka raatelivat saalistaan. Mutta aamun sarastaessa, kaikki oli niin kuin ennenkin. Oli tavallinen tyttö, äiti ja koira.
Hiljaisuus oli rikkomaton. Hengitys oli hiljaista – kuin se olisi pysähtynyt. Vain sydämen jyskytys saattaisi paljastaa odottajan – tumtumtum. Tai värinä, joka tuntui koko kehossa ja pakotti ihon jokaisen karvan nousemaan pystyyn. Aurinko oli jo laskemassa. Pimeässä näköaistilla ei tekisi mitään – kaikkihan sen tiesivät. Mutta jo nyt -hämärässä – saattoi tuntea, kuinka sieraimet laajenivat ja kuinka yksikään kuiskaus ei jäisi kuulematta. Enää hetki, ja kaikki ratkeaisi.
Koulussa arvostettiin Annabelin innokkuutta biologiaan. Annabel tiesi kaiken aisteista, eläinten anatomiasta ja evoluution kehityksestä. Tytön opiskeluinto oli ihailtavaa. Joku saattaisi pitää sitä jopa pelottavana. Tietämys kertoi intohimosta: Annabel tiesi mitä tulevaisuudeltaan halusi. Opettajat arvostivat tyttöä: ”Teillä on viisas ja ainutlaatuinen 19-vuotias, rouva Garner”. Mutta rouva Garner vain hymyili ja nyökytti päätään. Ehkä se oli vain merkki tavallisesta, nöyrästä perheestä.
Kuu loisti taivaalla. Sisälle utuinen sarastus ei kuitenkaan livahtaisi. Se olisi varmaa. Verhot olivat tiukasti kiinni. Eteisen kylmään seinään nojatessa, Annabel oli varma. Varma itsestään ja varma siitä, että tänään kaikki tulisi päätökseen. Vain vahvat selviävät. Heikoimmat karsitaan. PRRRRRRRRRRRR. Kello soi. Hiljaa, kaikki lähtivät liikkeelle. Saalistajat liikkuivat pimeässä – niin opetetaan jo alakoulussa.
Ystävien keskuudessa Annabeliin luotettiin. Kuuntelijatyyppiä, ehdottomasti. Annabel vietti paljon aikaa ulkona.”Nauttien raikkaudesta”. Ystävät eivät paljoa viettäneet aikaa Annabelin luona. ”Ei ole tekemistä”. Annabelin tummat silmät huolestuttivat joskus ystäviä. ”Nukuin huonosti”. Tavallinen teini.
Liikkuen ympäri taloa Annabel odotti kiihkeästi törmäävänsä johonkin. Kuka tai mikä se olisi, oli yhdentekevää. Askel askel askel.. Tuttu haju. Kaksi sydäntä jotka jyskyttivät. Nuoren aistit ovat herkät. Annabel hyökkäsi. Terävät hampaat. Terävät kynnet. Huuto, joka vihloi korvia. Annabel kääntyi. Hampaat olivat uppoutuneet käteen. Mutta nopeasti, nopeasti, Annabel toimi. Purema karvaiseen selkään.
Huuto oli liian kovaa. Kaikki ei ollut kunnossa. Poliisien saapuessa tyttö odotti keittiön lattialla kaapistoon nojaten. Äiti löytyi olohuoneesta ja koira suihkusta. Annabel saisi syytteen. Hullun paperit. Mutta hän oli voittanut. ”Ihminenkin on eläin”. Enää kaupungin taajamassa ei asunut tavallista tyttöä, äitiä ja koiraa.
Hakukoneruno
Nainen haluaa miehen tietävän…
Onko parisuhteessa pakko puhua?
Entä jos
Huutaisin ja käskisin?
Paraneeko parisuhde vaihtamalla?
Entä jos
Vaihtele reittejä ja kokeile uutta!
Everyone’s path to happiness is different.
Kauhukertomus
Vietnamilainen vanha ja kuihtunut mies seisoskeli peltonsa reunassa polttamassa piippuaan nojaillessaan maahan pystyyn iskettyä kuokkaansa vasten. Oli jo myöhä, mutta mies oli päättänyt työskennellä auringonlaskuun saakka. Muut kyläläiset olivat varoittaneet häntä ja pelotelleet tarinoilla basiliskeista, mutta mies ei sellaisiin uskonut. Hän oli elänyt koko ikänsä samalla alueella, ei edes suostunut poistumaan jenkkien hyökätessä, eikä hän ollut kertaakaan kuullut kenenkään selväpäisen kertovan tarinoita basiliskeista, saati itse kohdannut sellaista. Muut kyläläiset vain nauttivat tarinoista, ja tarinat basiliskeista pelottavat sopivasti lapsia, eivät lähde itsenään pimeällä liian pitkälle metsään.
Miehen pelto sijaitsi muutaman kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kylästä. Muut eivät uskaltautuneet yhtä kauas kylästä, taas sen basiliskin takia. Kaipa he olivat toistelleet tarinaa liian monta kertaa lapsilleen ja alkaneet jo itsekin uskomaan mokomaan. Miehen kannalta se tosin oli vain hyvä, saa työskennellä rauhassa ja käyttää niin paljon maata kuin vain haluaa. Mies naurahtaa tyhjentäessään piippunsa maahan ja ähkäisee nostaessaan kuokkansa olkapäällä.
Mies pysähtyy seuraavan kerran vasta tunnin päästä, jälleen polttamaan piipullisen tupakka ja nauttimaan illasta. Enää vain pieni osa pellosta oli kääntämättä, sitten hän voisi kävellä takaisin kotiin ja tulla uudestaan vasta huomenna.
Mies hätkähtää kuullessaan oksan katkeavan vieressä olevassa metsässä. Hän nauraa omalle reaktiolleen, taisi kylähullujen hömppä hieman toimiakin. Mutta räsähdyksen jälkeen tuli hiljaista. Aivan liian hiljaista. Mies on sentään metsän ympäröimänä, ja metsät ovat täynnä eläimiä. Tähän asti yhtäkään hetkeä ei ollut mennyt ilman linnunlaulua tai jonkin eläimen kaukaista ääntelyä. Nyt ei kuulunut mitään. Mies tunkee tärisevin käsin piippunsa taskuunsa ja tarttuu kaksinkäsin kuokkaansa. Häntä ei tietenkään pelota mitkään taruolennot, mutta tällainen hiljaisuus ei ole normaalia. Aurinko laskeutui rajan taakse vain muutama hetki sitten, joten hän sytyttää mukaansa ottaman soihdun. Hän nielaisee ja kävelee hiljaa kohti metsän reunaa, heiluttaen soihtua edessään nähdäkseen ympäristönsä mahdollisimman tarkasti. Silloin hän näkee puiden välissä käärmeeltä näyttävän, liikkumattoman möykyn. Hän pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan ja kävelee sen luo. Päästessään sen lähelle, hän peittää nenänsä paidan kauluksellaan. Haju on aivan kamala. Siitä huolimatta hän kyyristyy möykyn viereen ja valaisee sitä soihdullaan. Se on palanen käärmeen nahkaa, vihreän mönjän ympäröimänä. Mies hypähtää taaksepäin inhosta ja kaatuu takamukselleen. Hän repii itsensä ylös ja lähtee hölkkäämään kohti peltoaan. Ja siinä se on. Basiliski. Makaa keskellä miehen pelto selkä häneen päin.
Mies ei ole uskoa silmiään. Hänen tekisi mieli kiljua kauhusta. Mies kaatuu maahan oksentamaan inhosta, mutta pakottaa itsensä takaisin pystyyn. Aikaisemmin kuultujen tarinoiden mukaan basiliskeilla on huono kuulo, joten hän uskoo pystyvänsä kiertämään pellon kävelemällä metsän reunassa. Sen jälkeen hän ei koskaan uskaltautuisi takaisin. Mies ei uskalla katsoa basiliskiin päin, jo pelkkä vilkaisu sen silmiin olisi tappava. Mutta hän on liian peloissaan. Hänen jalkansa alla olleesta oksasta kuuluu kova rasahdus, ja hän lähtee juoksemaan kirkuen kohti kylää.
Tarina musiikin inspiroimana
Eliö sateessa
Sade tihkuu hitaasti ilmassa ja kaukainen metsänlaita on sumun peitossa. Kävelen väsyneenä kotiin pellon viertä, kun yhtäkkiä saan ajatuksen. Hyppään ojan yli pellolle. Otan kengät pois ja jätän laukkuni ja takkini pellon laidalle ja lähden kävelemään kohti pellon keskustaa. Matkalle jäävät vielä huivi ja villatakki, ja lopulta minulla on päällä enää t-paita ja farkut.
On ehkä kymmenen astetta lämmintä ja ottaen huomioon miten paljon minulla on päällä, ihan pirun kylmä. Kostea heinä tuntuu hassulta jalkapohjien alla. Se on hyytävän kylmää, limaista ja se pistelee. Otan joitakin raskaita askeleita eteenpäin ja kurkistan tielle. Siellä ei ole ketään. -Ja vaikka olisikin, en välittäisi.
Heittäydyn selälleni heinikkoon. Aluksi pudotus tuntuu epätodellisen pehmeältä, mutta maahan päätyessäni kasvien pehmeys ja jousto on poissa. Levitän käsivarteni sivuille ja hengitän syvään. Heinät tuoksuvat hivenen homeisilta. Tihku yltyy hiljalleen sateeksi.
Märät hiukset liimautuvat kasvoilleni ja maailma tuoksuu kostealta heinältä. Huonosti taittunut ruohonkorsi pistää alaselkääni, mutten välitä siitä. Taivas on tumma sinisen harmaa ja sen väri taittaa hieman violettiin. Se on kaiken ja ei minkään värinen.
Tunnen kuinka jääkylmät pulskat vesipisarat putoilevat kasvoilleni. Ne eivät noudata mitään kaavaa. Se, että yksi pisara putoaa otsalleni ei tarkoita sitä, että seuraava putoaisi leualleni, tai että samaan kohtaan otsaani putoisi enää ainoatakaan pisaraa. Hitaasti vesi valuu korviini muodostaen pienen pieniä puroja. Kutittaa.
Meritähtiasennossa ilman kenkiä hypistelen sateen kastelemaa heinää sormissani. Se on pehmeää, märkää ja niljaista. Maa on lämmin selkäni alla. Ilma kylmenee hitaasti ja likomärkä rintaani liimautunut t-paita saa koko kehoni värisemään vilusta.
Syysmyrsky raastaa ruskeiksi koppuroiksi kuivuneita paperinherkkiä lehtiä puista ja paiskoo niitä sinne tänne antamatta niiden laskeutua maahan. Tuuli humisee puissa ja suhisee minua ympäröivässä heinikossa. Hengitän syvään sadetta.
Aika on pysähtynyt. Suljen silmät ja käpristän kohmeisia varpaitani. Jos sairastun flunssaan tämän jälkeen, se on täysin tämän hetken arvoista.
Avaan silmät. Niinä hetkinä, kun en saa vettä silmiini näen kuinka pilvet taivaalla etenevät hurjaa vauhtia. Kuin tyhjästä kasvoilleni lentää märkä lehti. Hymyilyttää. En voi vastustaa sisälläni kuplivaa lämmintä suoraan sydämestä pulppuavaa naurua, vaan päästän sen vapautumaan. Matalana, rytmisenä ja jotenkin eksyneenä ääneni kumpuaa maailmaan.
-On niin hyvä olla elossa.
Tanzanian new life band: Makayni
Aaro-Apina asuu eläintarhassa. Hän asuu siellä monien eläinystäviensä sekä tietysti kymmenien apinaserkkujen ja sukulaisten kanssa. Aina iltaisin kun eläintarhan portti viimein kolahtaa kiinni, kuuluu lintujen suuresta häkistä kauniin ja kirkkaan värisen Pauliina-Papukaijan juhlahuuto, ja siitä koko eläintarhan väki tietää, että öiset juhlat ovat alkaneet.
Möreä-ääneiset virtahevot aloittavat matalan laulunsa kaikki komeassa rivissä, keinuen sivulta sivulle, pulleat mahat rytmin tahdissa höllyten. Sarvikuonot hoitavat basson paukutuksen ja kirahvit napauttelevat kuivilla kepeillä aitauksen reunaan.
Tämän jälkeen koko apinasuku aloittaa mitä vauhdikkaimman rummutuksen, riehaantuen täysin, hyppien ja liitäen aitauksensa laidasta laitaan, katosta kattoon. Aaro-Apina on sukunsa taidokkaimpia rummuttajia, joten hän saa hoitaakseen laulun vaativimman, nopetempoisen rumpusoolon joka kestää lähes koko kappaleen ajan. Koko eläintarhan väki on tavalla tai toisella mukana juhlissa, joko laulaen tai tanssien. Juhlat ovat mitä hienoimmat ja kestävät aina aamuvarhaiseen saakka.
Aamulla kun portti taas jälleen kerran aukeaa, ovat kaikki eläimet edellisestä yöstä uuvuksissa. Isommat asukkaat hakeutuvat puiden alle varjoihin löhöilemään, kun taas pienemmät jyrsijät ja muut asukkaat kipittävät koloihinsa lepäämään. Eläintarhassa vierailevat joutuvat taas etsimällä etsiä eläimiä häkeistään ja ihmettelevät taas , miksi ne ovat aina niin väsyneitä, eivätkä leikkisiä kuten eläintarhan mainoksissa.
Mieltä vainoava muisto
Ikuiset arvet
Mä olen iskän luona. Mulla on ollu päivällä turnaus; me voitettiin. Iida ei tullu mukaan ollenkaan sen turnauksen takia. Ei sillä olis ollu mitään tekemistäkään. Me mennään nukkumaan, mulla on hyvä mieli. Saan aika nopeesti unta, vaikka iskä kuorsaakin.
Aamulla mä herään. Oon uninen ja jään vielä makaamaan sänkyyn hetkeksi. Iskää ei näy missään, se on varmaan noussu jo. Ehkä se on tehny aamupalaa meille. En kyllä kuule mitään. Kaikkialla on ihan hiljasta. Ehkä se on nukahtanu sohvalle tai jotain. Mä nousen ylös. Voisin vaikka laittaa sitä aamupalaa, jos iskä on vielä nukahtanu.
Sit mä huomaan sen. Lappu on teipattu kiinni makkarin oveen. Iskän käsialaa. ”Moi, kulta. Mä tuun parin tunnin päästä takasin. Mee vaan takas nukkumaan. Iskä.” Outoa. Ei iskä ennen oo tehny näin.
Mua ei väsytä enää, joten en mee takas nukkumaan. Meen laittaa ittelleni aamupalaa ja lukemaa akkareita. Hengailen siellä muutaman tunnin.
Alan huolestua. Iskästä ei oo kuulunu mitään. Se ei oo vielä tullu, vaikka sano, että tulee parin tunnin päästä. Missä se on? Onks sille sattunu jotain? Entä jos jotain pahaa on käyny? Onks se kirjottanu sen lapun illalla vai aamulla? ”Mee vaan takas nukkumaan.” Ehkä se on kirjottanu sen illalla. Sithä se on ollu koko yön poissa. Ja mä oon ollu täällä ihan yksin.
Mitäs jos se on menny tohon läheiseen paikkaan hengaileen? Se on siellä aika usein. Mä voisin käydä kattomassa. Jos se vaikka oliski siellä. Mut sit mä en pääsis enää takasin tänne asuntoon. Mulla ei oo avaimia. Eikä mulla oo puhelintakaa. Mitä mä sit teen, jos se ei ookaan siellä? Mut kyl se on. Se on siellä niin usein: miksei nytkin? Kyllä se on siellä. Ihan varmasti.
Mä lähen. Se on kuitenki siellä. Kun laitan oven kiinni, mulla ei oo enää paluuta. Lähen kerrostalosta, kuljen pihan poikki ja kadun toiselle puolelle.
Se paikka on kiinni. Se on ihan autio. Siellä ei oo ketään.
Mitä mä nyt teen? Missä iskä on? Mitä mä teen?
Mä lähen kulkee takasin iskän kerrostaloa kohti. Meen istumaan porraskäytävään. Mietin, mitä teen. Mulla ei ole avaimia, mä en pääse takasin iskän asuntoon. Mulla ei oo puhelinta, mä en voi soittaa kenellekään. Mä voisin käydä pimpottamassa jonkun naapurin ovikelloa ja pyytää puhelinta lainaks. Mä muistan äitin numeron ulkoa. Mä voisin soittaa äitille.
Kyyneleet alkaa putoilla poskilta. Mä olen paniikissa. Mä en tiedä, mitä mä teen. Mä en uskalla mennä pimpottaa kenenkää ovikelloa.
Tuolta tulee iskän naapuri. Toi on joku aika vanha mummeli, joka asuu yksin. Mä voisin kysyä siltä. Jos sillä olis puhelin.
– Moi. Tota.. Voisiks mä lainaa sun puhelinta? mä kysyn siltä. Se antaa luvan ja päästää mut sen luokse. Mä soitan äitille. Se ei vastaa ihan heti, mut vastaa kuitenki. Mä kerron sille, mitä on tapahtunu. Se koittaa soittaa iskälle, iskä ei vastaa. Sit se soittaa mummolle, se lupas tulla hakee mut täältä. Mä odotan sen naapurin kanssa. Se tarjoo mulle mehuu ja pullaa. Vähänkö kilttiä.
Sit mummo tulee. Se on mun kanssa, kunnes äitiki tulee kylästä ja voidaa yhes mennä kotii.
Jälkeenpäin sain kuulla, että iskä oli lähteny illalla juomaan just sinne, mistä sitä etinki. Siitä se ei vaan ollu tullu kotiin, vaan lähteny jonnekin.
Se oli jättänyt mut yksin. Alkoholi oli sille tärkeempää.
Leave A Reply