Aforismeja
Vain eksynyt voi löytää kadotetun.
Perhonenkin on joskus ollut toukka.
Kirjoitat elämäsi käsikirjoituksen musteella, jonka värin valitset itse.
Koskaan ei ole täysin vapaa, jos istuu koko elämänsä samalla oksalla muiden lintujen kanssa, eikä koskaan lennä.
Tajunnanvirtaa
Lapsuuden lempituoksu
koulumatka
pitkä pienille jaloille
silti taskulampun heikossa valossa kiirekiirekiire
samalla onnellinen lapsi mielikuvitus laukaten
tuoksui maa ja luonto, nousevan auringon valo
talvisin kirpeän ilman ja lumen tuoksut kutittivat nenää
syksyn lehdet kevään mutavalumat sammal ja hevostallit
kynnetyt pellot ja koulun tuoksu jo melkein lähellä
hiljaisuudellakin oma tuoksunsa
nykyään moottoriöljy ja hajuvesi
kuitenkin sama tie samat tuoksut
luonnon tuoksu
Extreme Challenge
Taksi, vanha vihollinen ja ystävänpäivä
Taivas oli harmaa. Satoi räntää. Tyttö piti päänsä päällä käsilaukkuaan. Tietysti juuri tänään piti olla näin kamala ilma. Ystävänpäivänä.
Tyttö oli menossa ystävänsä juhliin, toiselle puolelle kaupunkia. Hän yritti toivottomasti saada taksia, tuloksetta. Juhlien alkuun oli enää puoli tuntia. Sade kasteli hänen uuden mekkonsa, vaalea silkkinen mekko liimautui ihoa vasten. Tyttö näytti uitetulta koiralta. Hän oli menettämässä jo toivon. Hetken kuluttua taksi pysähtyi juuri hänen eteensä. Tyttö hyppäsi taksin kyytiin, sanoi osoitteen ja kuljettaja lähti matkaan. Pian tyttö tajusi, ettei ollut yksin autossa. Etupenkillä istui hänen ex-poikaystävänsä. He olivat eronneet monta vuotta sitten. Heidän välinsä olivat siitä lähtien olleet huonot ja vihamieliset. Tyttö meinasi käskeä kuskia pysähtymään, mutta ajatteli kerrankin olevansa aikuisempi osapuoli eikä sanonut mitään.
Pian he saapuivat juhliin. Juhlien järjestäjä oli heidän molempien hyvä ystävä ja hän tuli toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Pari tuntia sekä muutamia viinilasillisia kului, tyttö ja poika juttelivat koko ajan. He muistelivat vanhoja aikoja. Myöhään yöllä, he päättivät yrittää yhdessä vielä kerran.
Nyt vielä monen vuoden jälkeen he ovat vieläkin yhdessä.
Uutinen
Barcelona kauhun vallassa: Jo satoja zombien hyökkäyksiä!
Barcelonassa on viimeisen kahden viikon aikana tullut poliisin tietoon jo satoja ilmoituksia zombiehyökkäyksistä. Ensimmäinen ilmoitus tuli kaksi viikkoa sitten kun Elena ja Rodrico Ramiréz heräsivät 6-vuotiaan Adriana-tyttärensä huutoon ja löysivät tyttärensä raadeltuna sängystään. Huoneen ikkuna oli ollut auki ja vanhemmat olivat nähneet vain vilaukselta niljakkaan hahmon vilahtavan ulos. Ambulanssi oli soitettu samantien paikalle. Tyttö oli vajonnut koomaan ja herännyt sairaalassa luonnottoman aggressiivisena ja purrut yhtä lääkäriä. Tyttö on edelleen sairaalassa sänkyynsä sidottuna ja eristetyssä tilassa. Lääkäri oli osoittanut samanlaisia oireita ja jouduttu myös sitomaan kiinni sairaalasänkyyn ja eristämään.
Tämän tapahtumasarjan jälkeen poliisille on tullut jo yli 500 ilmoitusta samankaltaisista tapauksista. Poliisi kehottaa ihmisiä välttämään ulkona liikkumista, erityisesti yöaikaan. Zombiet ovat aktiivisimpia silloin. Ulkona ollessa olisi hyvä pitää veistä mukana. Ovet on syytä pitää lukittuina ja ikkunat sekä lasiovet olisi hyvä vahvistaa, esim teräksellä.
Zombien puremat aiheuttavat vesikauhun tapaista virusta, joka leviää veren ja syljen mukana. Kaikki raatelun tai pureman uhriksi joutuneet vajoavat ensin koomaan ja heräävät siitä luonnottoman aggressiivisina. Jotkut lääkärit ovat onnistuneet tutkimaan virusta sen verran, että tietävät kooman pituuden riippuvan siitä, mihin veriryhmään pureman saanut kuuluu. Uhrit eivät tunnista puhetta eivätkä läheisiään, eivät reagoi ampumiseen. Espanjassa on jouduttu eristämään useita sairaaloita, kun virus on päässyt leviämään.
Mistä zombiet tulivat ja miksi ne hyökkäävät, ei vielä tiedetä. Niiden levittämä virus on täysin vieras ja leviää erittäin helposti. Sen tutkiminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Poliisi korostaa erityistä varovaisuutta ja kehottaa ihmisiä pysymään valppaina ja välttämään turhaa ulkona liikkumista öisin.
Dialogi
Ansaitset parempaa
-Hitto aina menee jokin pieleen…
-Mitä sulle on käynyt?
-Miehiin ei voi luottaa
-Mitä sun poikaystävä nyt teki?
-On se kiva löytää facesta kuvia mitkä kertoo enemmän ku tuhat sanaa
-Ei kai se pistäny mitään kuvii sen exästä?
-Ei nyt sentään.. Viime öiseltä baarireissulta sen sijaan…
-Ei kai se pistäny niitä nettiin!! Se oli nimittäin aika humalassa ku ne otettiin.
-Näköjään on ollu ku pitää tollasii kuvii laittaa faceen…
-Mitä kuvii se tarkalleen pisti? Näkyks niissä mua?
-Ai oliks säki siel? Ei sua näkyny mut joku bimbo kylläki.. Heilu ilman paitaa siinä kuvassa… Siis mun poikaystävä…
-Joo jouduin sinne ku se pyys mua kuskiks -.-. Se blondi oli joku strippari minkä jätkät oli läpällä tilannu. Miehet…
– En ees tienny et se oli pyytäny sut kuskiks.. Justiinsa näin juu.. Mulla alkaa palaa pinna ton jätkän kans.. Luulin et ois järkevä tyyppi mut osoittautunu täys idiootiks, oon jo tarpeeks kauan tota touhua kattellu, alkaa keittää yli..
-Mä luulin et olit tulos sinne kans ni suostuin. Sori. Se jätkä on kyl täys kusipää ja kiristi mua etten kertois sulle. Tee mulle palvelus ja anna mun tulla mukaan ku jätät sen!
– Ei se mua haittaa että veit sen sinne.. On kyl.. Alussa oli niin huomaavainen herrasmies mut… Taidanpa roudata herran kamat tohon pihalle, ilmoitan vuokraisännälle ettei asu täällä enää ja poistan nimen tosta ovesta…
-Oota mua!! Mä oon puolen tunnin päästä sieltä ni mä voin tulla auttaa heittää sen kamat ikkunasta. Sä ansaitset parempaa.
-Jee kiva! Kiitos!
-Mä tuon pullaa mukana! Moikka!
-Jees! Moikka!
Absurdi novelli
Ballerina
“Muistakaa kaikki venytellä kotona! Älkääkä unohtako terveellistä ruokavaliota, ei kakkuja, sipsejä tai muita herkkuja, ensi viikolla on suuri näytös tiedossa!´´ Emily n balettitunti on juuri päättynyt. Opettajan Mariana Casta jaksaa joka tunnin jälkeen muistuttaa samoista asioista. Luulisi nyt, että Lontoon suurimman ja suosituimman balettikoulun edistyneimmän ryhmän tanssijat muistavat syödä terveellisesti ilman muistutusta mutta rouva Casta näköjään ajatteli, ettei hänen ohjeitaan otettu todesta. Sillä jos rouva Casta huomasi jonkun lihoneen grammankin, se tiesi lähtöpasseja ryhmästä. Niin ei ollut onneksi vielä käynyt , ainakaan toistaiseksi. Ryhmään pääseminen oli hien, veren ja tuskan takana eikä kukaan halunnut heittää työtänsä hukkaan. Kaikki ryhmän 20 tyttöä, Emily mukaan lukien, olivat laihduttaneet itsensä luuviuluiksi.
Emily oli ryhmän paras. Hän hallitsi sekä tanssitekniikan mutta osasi myös tanssiessaan ilmeidensä ja vartalonsa kautta tuoda esille niitä tunteita, joita kussakin esityksessä tarvittiin. Emily oli muutenkin ns. “täydellinen´´. Hän oli kaunis, menestyi koulussa ja baletissa,hän oli opettajien lellikki. Yksi asia häneltä kuitenkin puuttui. Nimittäin ystävät. Emily oli todella yksinäinen. Hän keskittyi niin tanssiin ja opiskeluun, ettei kavereille ollut jäänyt koskaan aikaa. Ja niin hänen kaverinsa olivat kaikonneet. Koulussa hän kulki aina yksin. Vapaa-aikansa hän käytti opiskellen ja tanssien. Hän olisi voinut tanssia koko elämänsä. Kaverien puutteen hän korvasi tanssilla.
Sinäkin päivänä Emily jäi itsenäisesti harjoittelemaan tanssikoululle. Vain hänellä oli lupa siihen. Hän seisoi keskellä tanssisalia ja harjoitteli vaikeaa piruettisarjaa. Häntä alkoi heikottamaan, hän oli syönyt vain puolikkaan omenan koulun jälkeen. “Minulla ei ole aikaa jäädä lepäämään, minun on pakko oppia tämä tai lennän ulos ryhmästä.´´, Emily ajatteli. Hän oli todellinen perfektionisti ja siitä sekä baletista oli tullut hänelle pakkomielle. Yhtäkkiä häntä alkoi pyörryttämään niin ettei hän enää pysynyt edes pystyssä ja hänen oli pakko istuutua lattialle. Hän katsoi peiliin ja meinasi saada sätkyn kun huomasi sen kautta rouva Castan seisovan salin takaseinää vasten. Emily nousi kiireesti takaisin seisaalteen vaikka päästä heitti edelleen.”Miksi sinä istut, sinun pitäisi harjoitella?” rouva Casta tiuskaisi. “Minua vain pyörrytti´´, Emily sopersi sekavalla äänellä ja pysyi tuskin pystyssä. “Hah! Niin varmaan!´´ `Rouva Casta lähestyi Emilyä ja alkoi kävellä hänen ympärillään tuijottaen häntä samalla halveksivasti. “Sinä se sitten olet laiska. Istut vain vaikka pitäisi harjoitella. Oikea ballerina ei lepää koskaan. Yhtäkkiä rouva Casta pysähtyi ja jäi tuijottamaan Emilyä mittaillen häntä päästä varpaisiin. “Mitä tuo on? Oletko lihonut? Etkö ole noudattanut antamiani ruokavalio-ohjeita´?´ rouva Casta kysyi osoittaen Emilyn vyötäröä. Emily katsoi opettajaansa kummeksuen ja käänsi sitten katseensa peiliin ja huomasi kauhukseen, että hänen vyötärölleen oli ilmestynyt ylimääräinen rengas. “Mutta… miten..?´´ Emily sopersi ja samalla hän huomasi peilistä kuinka hän alkoi paisua kuin pullataikina. “Eiiiiii!´´ Emily kirkui ja kuuli korvissaa Castan äänen: “Sinusta ei ole mihinkään! Sinusta ei ole yhtään mihinkään!
Yhtäkkiä Emily kuuli karmivan äänen, kuin luu olisi katkennut. Hän katsoi peiliin ja tajusi että ääni oli kuulunut hänen jaloistaan. Molempiin sääriluihin oli ilmestynyt avomurtumat. Emily huusi tuskasta. Kipu oli jotain aivan sietämätöntä, sellaista hän ei ollut kokenut koskaan ennen. Hänen jalkansa olivat vääntäytyneet outoon asentoon. Hän kaatui lattialle ja yritti hädissään ryömiä olemattomien käsivoimiensa avuin ovelle ja huomasi kauhukseen ettei ovea enää ollut. Hän ei pääsisi pois vaikka kuinka kirkuisi. Rouva Castaa ei näkynyt enää missää mutta sitten Emily sattui vilkaisemaan ja näki Castan kuvajaisen peilissä. Tämä vain seisoi paikoillaan ja yhtäkkiiä peili räjähti. Lasinsiruja lenteli Emilyn päälle ja tuntui kuin joku olisi viskellyt kivillä. Hän ryömi hädissään sinne päin missä ovi oli ennen ollut. Silloin se sama ääni kuului hänen käsistään ja Emily stä tuntui kuin kipu olisi vienyt tajun, niin paljon häneen sattui. Olkavarren luut törröttivät ihon läpi. Emily makasi lattialla ja kirkui ja kirkui… Kunnes tajunta lähti kokonaan.
Seuraavaksi hän heräsi sairaalasta ja kirkui yhä. Sairaanhoitajia ryntäsi ovesta sisään ja he yrittivät rauhoitella häntä mutta eivät onnistuneet siinä helpolla. Lopulta Emily rauhoittui. Häneen sattui edelleen. Hän oli samankokoinen kuin aina oli ollut. Pieni ja hento.Sitten huoneeseen saapui lääkäri, joka katsoi Emilyä huolestuneena ja vakavana.
“Sinun vammat olivat niin vakavia, etteivät ne parane koskaan kunnolla. Et voi enää ikinä tanssia. Olen pahoillani. Emily alkoi taas kirkua. Hän ei rauhoittunut millään. Hänelle jouduttiin antamaan niin iso annos rauhoittavaa ettei hän sen saatuaan enää herännyt.
Kauhukertomus
Basiliskin silmät
Minulla oli paras ystävä. Hänen nimensä oli Lily. Olimme erottamattomat, vietimme kaiken aikamme yhdessä. Hän oli minulle kuin sisar. Mutta sitten kaikki muuttui.
Olin kahdentoista kun näin ensimmäistä kertaa kuoleman. Olin matkalla koulusta kotiin, metroasemalla. Lily ei ollut kanssani, mikä oli harvinaista. Olin yksin ventovieraiden joukossa. Odottaessani metroa, näin, kuinka suunnilleen omanikäiseni nuori putosi raiteille. Putosi, niin sitä sanotaan. Minusta näytti siltä, kuin joku olisi tönäissyt häntä, mutta ketään ei ollut lähettyvillä. Korviavihlova huuto hiljensi koko aseman. Metron ajaessa nuoren yli, muistan ajatelleeni vain basiliskia. Jälkeenpäin en pystynyt enää muistamaan, että miksi.
En ollut koulussa viikkoihin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin nuoren tuskaista huutoa ja basiliskia. En pystynyt syömään mitään, nukkumisesta puhumattakaan. En nähnyt ketään pitkään aikaan, en Lilyä, en edes vanhempiani. Olin aivan yksin traumani kanssa. Kukaan ei auttanut minua.
Kuukauden jälkeen päätin palata kouluun. Odotin innoissani, ja hieman loukkaantuneena, Lilyn tapaamista. Näin hänet aulassa ja kiirehdin halaamaan. Hän ei halannut minua takaisin, ei antanut katsettakaan. Hän vain seisoi jäykkänä tuijottaen eteensä. Sitten Lily kääntyi ja lähti. Minä seurasin häntä. Huusin hänen peräänsä ja yritin saada häntä kiinni, mutta juutuin vastaantulevaan ihmismassaan. Olin ihmeissäni.
Oppitunnilla istuin Lilyn viereen. Yritin luoda keskustelua, turhaan. Hän jätti huomiotta kaiken toimintani. Olin suunniltani. Tartuin Lilyä hartioista ja ravistelin. Huusin kurkku suorana hänen kasvoillensa. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, niinkuin ei kukaan muukaan luokassa. Tunsin paniikin kasvavan. Juoksin hädissäni ulos luokasta, ulos koulusta ja lähdin kävelemään rauhoittuakseni. Kaduilla ihmiset kävelivät minua päin, tönivät minua puolelta toiselle. Huusin heidän peräänsä ja heidän kasvoihinsa, mutta he eivät kuulleet minua. Kukaan ei kuullut minua. Kukaan ei nähnyt minua.
Olin näkymätön.
Päädyin istuskelmaan metroasemalle, sille samalla asemalle, jossa olin nähnyt kuoleman. Istuin siellä monta tuntia itkien, panikoiden ja pohdiskellen. Olin aivan yksin. Aloin kaivata Lilyä, aloin kaivata vanhempiani. Yritin keksiä miten saisin heidät takaisin, miten saisin tämän kaiken taakseni. Tuntien pohdinnan jälkeen näin Lilyn astelevan asemalle. Katsoin kuinka hän kävi seisomaan lähelle raiteen reunaa, tähystellen tunneliin toivoen metroa. Se sai minut ajattelemaan taas sitä kuolevaa nuorta ja basiliskia. Kuulin kirkunan korvissani. Viattoman elämän viimeisen huudon. Silloin minä tajusin.
Hätkähdin ylös penkistäni. Silmäni laajentuivat ja hengitykseni tiheentyi. Tuijotin räpäyttämättä Lilyn selkää ja aloin lähestyä sitä. Nyt minä ymmärsin.
Se olin minä. Se olin minä joka putosi, minä joka huusi. Se olin minä, joka silloin metron alle menehtyi. Siksi kukaan ei nähnyt minua, siksi kukaan ei ollut auttanut minua. Astelin hitaasti kohti parasta ystävääni. En minä tahallani ollut pudonnut. Jokin oli töinnäissyt minua. Jokin, jota ei voinut nähdä, niinkuin nyt minua. Jokin hyvin voimakas. Se jokin oli kuolema.
Olin melkein Lilyn rinnalla, kun muistin basiliskin. Se oli metro, tajusin. Sen kohtitulevat valot olivat kuin basiliskin silmät, joihin katsominen aiheutti kuoleman. Ne olivat viimeinen näkemäni asia ja siksi basiliski oli pyörinyt mielessäni. Yhtäkkiä kuulin sen taas lähestyvän, sihinän hiljalleen voimistuvan. Olin Lilyn takana. Asetin käteni vasten hänen selkäänsä ja suljin silmäni. Hennosti hymyillen kuulostelin oikeaa hetkeä ja sen saapuessa tönäisin.
Huuto halkoi ilmaa, asema hiljeni taas. Lily putosi basiliskin kitaan. Pian en olisi enää yksin.
Radiohaastattelu
Cobin
-Hyvää iltaa radio citystä, täällä keskiviikko iltaanne kanssanne viettää Mervi Kotero. Toivotetaan tervetulleeksi illan vieras nouseva pop-maailman hitti Cobin.
-Kiitos, kiitos!!!! Mä oon niiin innoissani tästä, siis tää on mun eka radiohaastattelu ikinä! Vähän siistiä, mua jännittää niin paljon!
-Ihan mahtavaa, että olet päässyt paikalle. Tuhannet kuuntelijamme ovat saaneet lähettää fanipostia ja kysymyksiä sinulle, ja poimin yhden silmiinpistävän kysymyksen liittyen uuteen kappaleeseesi Myrskyyn. Kerro mistä nimi sai alkunsa?
-Nohh.. Sillä on aika pitkä tarina.. Oltiin mun kaverin, taino silloisen poikaystävän kanssa niiden mökillä ja sinne tuli hirvee myrsky! Oltiin ihan paskat housussa siellä. Ei ollut sähköjä eikä mitään. Mutta meillä oli tosi romanttista.. Sellainen tarina siis sillä biisillä. Se on ihan mun lempi biisi tolta mun uudelta albumilta.
-Kuulostaa myrskyiseltä, hah! Onko totta että juuri tämä kyseinen “kaveri” eli ex poikaystäväsi tuottaja ja sanoittaja Make Leikonen olisi pahoinpidellyt sinut?
-No, me vähän niinku sovittiin ettei noista menneisyyden jutuista enää puhuttaisi, mutta kun sä otit sen esille niin kai mä voin sanoa, että tottahan se on. Mutta ollaan kyllä nyt jo hyvissä väleissä, eikä muistella vanhoja!
-Ihan kamalaa että tollasta tapahtuukaan. Make, jos kuuntelet tätä lähetystä niin, häpeä! Noniin, vaihdetaan vielä yhteen ja vähän iloisempaan aiheeseen, nimittäin Cobin esittää yhden hitin, vesipisaroita, uudelta levyltään nimeltään #munlaiffii. Olehyvä Cobin, ja kiitos haastattelusta!
-Lalalaaa. Vesipisarat valuu pitkin ikkunaa… Lalalaaa…
-ja kaikki kuuntelijat mukaan … lalalalalla
Melissa
– Ja seuraavaksi Aallon Aamuun seuraamme liittyy näyttelijä-ohjaaja Melissa Miettunen. Hyvää huomenta!
– Heipä hei ja hyvää iltaa
– ..Kello on 6:53 aamulla..
– Mutta minulle tämä on vielä ilta.
– Ahaa.. No mutta ensin näin yleisesti, mitä kuuluu sinun elämääsi? Kiirettä pitää, ainakin Seiskan otsikoiden perusteella.. Heh heh.
– Hah hah, olet oikeassa. Elämäni on fantastista, käy ihan sääliksi sinua. Seksielämäni on riehakasta.
-Hmm.. Minusta tuntuu, että aamunne on alkanut hieman kofeiinisissa tunnelmissa. Olenko oikeassa?
– Viina miehen tiellä pitää
– Luulin että te olette absolutisti? Ainakin kovin sitä ennen mainostitte..? Mutta siirrytään työelämään, mitäs olette puuhailleet viime aikoina?
– En missään nimessä, se on ollut valetta aina. Viime aikoina olen kirjoittanut uskomattmia näytelmiä, joissa näyttelen itse, koska olen uskomaton ihminen. Elämäni on fantastista.
-Te olettekin aikamoinen vitsiniekka näin heti aamusta heh! Kello tulee seitsemän ja otetaan tähän väliin Jenni Vartiaisen kappale Selvästi Päihtynyt.
– Oma versioni on paljon parempi. Pistä se soimaan.
———–
– Noniin, ja olemme palanneet taajuuksille! Vielä hetken seuranamme on näyttelijä-ohjaaja Melissa Miettunen. Melissa, kertoisitko jotain arjestasi Amerikoissa, nyt kun siellä tällä hetkellä asustelet?
– Valvon viiteen. nukun kolmeen, vedän kännit ja käyn kaupassa. Jossain välissä tulee tehtyä kaikkee siistiä. Elämäni on fantastista.
-Noh tuota.. Älkääs lapset ottako mallia hahhah… Kuulin, että olisit aikeissa julkaista kirjan? Ovatko nämä huhut totta?
– Kyllä ovat, julkaisen ensi kuussa kirjan, joka kertoo fantastisesta elämästäni. Kaikki loppuu aikanaan, niin myös kirjani kaupoista heti ilmestyttyään.
– Olette kyllä todella itsevarma persoona.. Onko vielä jotain, mitä haluaisitte sanoa kuulijoillemme?
– Ottakaa minusta mallia.
-Noh, kiitos tästä TODELLA mielenkiintoisesta haastattelusta, ja turvallista matkaa takaisin Yhdysvaltoihin näyttelijä-ohjaaja Melissa Miettinen!
– Itseasiassa olen matkalla Alkoon. Mutta kiitos.
– NONIIIN eli seuraavaksi soi kappale Wasted Tiestolta!
Paritehtävä
Miksi otit sen pois?
Koskaan ei ole ollut näin turvaton olo. Kun toinen ilmoittaa että tarvitsee aikaa ajatella, taukoa. Kaikki sanovat että kyllä se siitä, kyllä te jatkatte yhdessä.
Kukaan ei ymmärrä tuskaani, sitä kuinka pahalta tuntuu. Kuinka yksin olen, miten hylätyltä voi tuntua. Kuin sydämeni ympärille olisi sidottu tiukkaan piikkilankaa. Se pistelee eikä hellitä otettaan. Sattuu. En voi nukkua. Päähäni ei mahdu mitään muuta hän ja että jään yksin.
Hän hylkää minut. Ihminen jota eniten rakastan. Poikaystäväni. Mitä olen tehnyt väärin? Olenko sanonut jotain pahaa?
Ei, et ole tehnyt mitään väärin. Olet ollut niin ihana kuin vaan olla ja voi. Olet ollut täydellinen tyttöystävä.
Tämä johtuu minusta. Pitäisikö tuota kliseistä paskaa uskoa, ajattelen itsekseni.. En aio jättää sinua. Eroaminen on viimeinen asia mitä haluan. kyllä minä sinua vielä rakastan. Emme ole eroamassa, tarvitsen vain aikaa. En tiedä mitä ajattelisin, mitä tekisin, miten päin olisin… Jokainen sekunti on tuskaa. En tiedä miten kauan joudun odottamaan vastausta siitä tuleeko jatkoa. Tuntuu kuin päälleni valuisi jatkuvasti jääkylmää vettä. Kuin joku puukottaisi lakkaamatta.
Pahinta mitä ikinä olen kokenut. Kaksi päivää tuon jälkeen. Koulussa.
Välitunnilla tarkistan facesta ettei hän vain olisi poistanut parisuhdestatustaan. Pakokauhu iskee. Hänen profiilissaan ei lue mitään että olisimme yhdessä. Mutta ei lue sinkkukaan.
Miksi?
Miksi otit sen pois?
Mikset sanonut mitään?
Mitä olen tehnyt väärin?
Olemmeko enää yhdessä vai eronneet?
Haluatko edes olla kanssani enää? Olen niin yksin. Paniikki kuristaa kurkkua. Kukaan ei vastaa puhelimeen.
Älä itke. Kaikki katsovat. Soitan hänelle. Parin hälytyskerran jälkeen luuri lyödään korvaani ja saan vain viestin. Töissä. Ei mitään muuta. Lähetän paniikinomaisen viestin. Kaikki nuo kysymykset.
Menee hetki ja saan vastauksen. Anteeksi että sekoitin. Emme ole eronneet. Haluan olla kanssasi mutta tarvitsen aikaa. Toi auttaa vaan selventämään päätäni.
Pakko lähteä kotiin. En kestä olla koulussa. Sattuu ja tekee kipeää. En pysty hengittämään.
Piikkilanka puristuu tiukemmalle. Ikinä ei ole pelottanut näin. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi. Rukoilen ja toivon että jatkaismme yhdessä. Rakastan häntä niin.
Äiti vain haukkuu häntä itsekkääksi, että hänen tässä pitäisi pelätä että huolinko häntä enää tämän jälkeen takaisin.
Minä rakastan häntä! Sinä et ymmärrä miten pahalta tuntuu.
Kuluu yli kaksi viikkoa.
Ei mitään.
Kuljen sumussa.
Mikään ei tunnu miltään.
Mikään ei oloani helpota.
Ei edes kaverien seura tai tanssi, rakas harrastukseni.
Kaverini sanovat, soita hänelle Perjantaina. Jälleen pyörin ympyrää kotona. Soitan äidilleni, enää en muista mikä asiani oli. Kesken puhelun kuuluu viestiääni. Vatsani muljahtaa ympäri.
Paha aavistus.
Se on hän.
Sanon äidille: oota hetki. Avaan viestin.
Se on hän.
“Laitan viestiä kun en saa aikaiseksi soitettua. En tiedä miten tämän sanoisin mutta me ei voida jatkaa. Anteeksi. Muistat vaan ettet tehnyt mitään väärin. Tää johtuu musta ja mun tunteista. Sanotaanko että ei ole reilua että olet korviasi myötä rakastunut ja minä en ole ollut tunteistani varma vähään aikaan.
´´ Veitsenisku vatsaan, sydämeen, selkään, luoti päähäni, jääkylmää vettä päälleni, niin kylmää että tuntuu kuin joku olisi viiltävän terävillä jääpuikoilla hakannut, lakkaamatta vaikka kuinka anelin lopettamaan.
Silmissä sumenee. Maailma häviää ympäriltäni. Olen niin yksin. Rakastamani ihminen on hylännyt minut, ei rakasta minua vaikka niin sanoikin. Hysteerinen itku ottaa vallan. Voin tuntea äitini raivon häntä kohtaan linjan toisesta päästä.
————-
En ollut ikinä kokenut tällaista tuskaa. Jokainen päivä on ollut hirveä. Jokainen päivä on ollut yhtä helvettiä josta en osannut paeta. En pysty hukuttamaan muistojani jotka minua raastavat, ne osaavat uida. Se tietty ei enää koskaan olisi luonani. Se, joka teki elämästäni täydellistä niin oli nyt murtanut kaiken.
Kello oli 7.00. Oli aika herätä ja mennä kouluun. Juuri tällä hetkellä se vain tuntui niin vastenmieliseltä kuin vaan voi. Mitä minä oikein teen. Olen kiduttanut itseäni murehtimalla asiaa, joka ei ole oma vikani. Se vain tuntuu parhaalta vaihtoehdolta nytten, tai no oikeastaan koko loppu elämäksi.
Mutta miksi!?
Nyt riitti!
On aika hukuttaa nämä muistot ja ajatukset jotka minua tappavat sisältä. En käytä enää sekuntiakaan tähän kidutukseen.
Äitini sanoi minulle, että kaikki tapahtuu syystä. Alan uskoa häntä. Kenties kaikki on paremmin näin.
Mitä jos olisimme jatkanut ja en olisi koskaan tiennyt, että rakastettuni ei enää rakastanut minua. Ei se ole minkään arvoista.
Kello on jo 7.30. Menen kouluun ja nautin joka hetkestä sillä niin minun kuuluukin. Tämän ansiosta voin tavata henkilön, joka on oikeasti rakastamisen arvoinen. Astun ovesta ulos ja aurinko häikäisee heti silmäni. Vedän keuhkot täyteen raitista ilmaan ja koko kehoni tuntuu aivan erilaiselta.
Tiedän, että nyt on aika muuttaa tilannetta. Olen uudelleensyntynyt . Olen vahvempi ja viisaampi.
Olen valmis unohtamaan. Valmis iloitsemaan.
Valmis elämään.
You might also like
Leave A Reply