Mitä on populismi? by Jan-Werner Müller
My rating: 4 of 5 stars
Jan-Werner Müller kirjoittaa varsin yleistajuisesti, mistä populismista on kysymys, miten populismin tunnistaa ja mihin ja millä keinoin populisti pyrkii tavoitteeseensa. Princetonin yliopiston politiikan professori tietää aiheensa perin pohjin ja havainnollistaa hyvin, jotta politiikkaan perehtymätön lukija oivaltaa, millaisia vippaskonsteja ja huiputusta propagandistit – niin populistit kuin sellaiseksi syyttävätkin – käyttävät eri poliittisilla foorumeilla.
Johdannon jälkeen päästään varsinaiseen aiheeseen, eli määritellään, mitä populistit sanovat, seuraavaksi, mitä he tekevät olleessaan vallassa, ja lopuksi vielä selvitellään ohjeita populistien kanssa toimimiseen.
Müller kertoo kirjansa loppupuolella, mistä populismi sanana on lähtöisin. Palataan vuoteen 1892, jolloin Yhdysvalloissa perustettiin maanviljelijöiden puolue nimeltään People’s Party, ja siitä kehitettiin lyhenne Pops. Ennen kuin huomattiinkaan, sen kannattajia nimitettiin populisteiksi. Sittemmin sanalla on ymmärretty kansaan vetoamista, ja onpa sitä pidetty hyvänä vaalisloganinakin. Mm. Yhdysvaltojen entinen presidentti Jimmy Carter kehui aikoinaan olevansa populisti. Nykyään oikeistopopulismi on muodostunut lähes haukkumasanaksi, ja vasemmistopopulismin olemassaolo on jopa kiistetty. Kirjoittajan mukaan populismi ei kuitenkaan koske politiikan sisältöä vaan enemmänkin keinoja, eikä se ole mikään poliittinen oppi, vaan hajanaisia väitteitä, joilla edistetään populistisia pyrkimyksiä. Vallanpitäjien vastustaminen ei sinänsä ole populismia, vaikka niin usein kuulee väitettävän.
“Todellinen” kansan puolue
No, kuka sitten on populisti? Tyypillinen populistipuolue pyrkii luomaan yksimuotoisen kansan, joka palvelee populistisen liikkeen päämääriä. Silloin, kun poliitikko puhuu ”kansan syvistä riveistä”, ”hiljaisesta enemmistöstä” tai että ”kansa kyllä tietää”, äänestäjän pitäisi tunnistaa, että populismiahan tämä on. Populistiset puolueet vetoavat kansaan, onpa (Itävallassa) puolue nimeltä Kansanpuolue. Se ei tietenkään edusta koko kansaa, vaikka populisti muuta yrittää väittää. Edustuksellisissa demokratioissa näillä liikkeillä on puoluetta ja ideologiaa ylevämpi metapoliittinen illuusio moraalisesti puhtaasta kansasta, joka nousee yhtenä rintamana korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan. Vain osa kansasta on siis ”todellista kansaa”, ja muiden on tultava sen kaltaiseksi, jotta voisi siihen lukeutua. Taikasana voi olla epäisänmaallisuus eli Yhdysvalloissa epäamerikkalaisuus. Populistien edustusväite on aina puhtaasti moraalinen ja symbolinen eikä sitä voi todistaa empiirisesti vääräksi.
Populisteista annetaan hyviä esimerkkejä eri aikakausina. Ranskan vallankumouksen diktaattorimestaaja Robespierre julisti olevansa kansa. Ihan samaa hehkutti Venezuelan entinen presidentti Hugo Chávez: ”Minä olen kansa.” Mukaan on saatu myös Donald Trump vaatimuksineen ”yhdistää kansa”, siis sellainen kansa, joka ”tekee Amerikasta jälleen suuren” ja joka innostuu tyhjistä ja mauttomista kielikuvista. Trump on järkeillyt, että oppositio, joka vastustaa hallitusta ja hänen toimiaan, on itse asiassa oman kansansa vastustaja. Sopivin annoksin (140 merkin Twitter-imperatiivein) toistoa toiston perään tämä ”Twitterin Hemingway” saa viestinsä digiaikana useinkin perille. Muita populisteja tuodaan estradille eri maista: Yhdysvalloista McCarthy ja Wallace, Venäjältä Putin, Tšekeistä Babiš, Unkarista Orbán, Turkista Erdogan, Venezuelan Maduro ja muutama muu kuten Le Pen Ranskasta, Kreikan Syriza, Geert Wilders Hollannista, Beppe Grillo ja Silvio Berlusconi Italiasta, Evo Morales Boliviasta ja Nigel Farage Isosta-Britanniasta.
George Wallace vauhdissa
Useinkin populistiset liikkeet pitävät itseään vastavoimana korruptoituneelle eliitille, jota Suomessakin on nimitetty ”seteliselkärankaisiksi”. Tarvitaan siis moraalisesti puhtaita edustajia, jotta ”rötösherrat” ja muut ”kansan sortajat” saadaan kiinni ja omat miehet tilalle, jotta “kansan ääni” kuuluu. Tämä kuvaa kirjoittajan mielestä parhaiten populistien moraalista käsitystä kuvitella politiikka. Seuraavaksi luodaan illuusio, että kansa todellakin voi hallita. Sitä varten tarvitaan tietysti populistisen liikkeen omat edustajat hallintoon, niin oikeuslaitokseen kuin muuallekin virkamieskoneistoon. Epäluotettava aines poistetaan ja hallintojärjestelmä yhdenmukaistetaan sen tahtoon, toisin sanoen hallinto kolonisoidaan (niin kuin Turkissa hallinto on miehitetty ”sopivalla” aineksella vallankumousyrityksen jälkeen). Moniarvoisuus nähdään epätoivottavana ja epädemokraattisena, sillä hallitsevat populistithan ovat saaneet mandaattinsa suoraan kansalta. Siksi moniarvoisuutta vastustetaan ja oppositio pyritään sulkemaan ”kansan” ulkopuolelle. Populistisille väitteillä haetaan uskottavuutta mitä eriskummallisimmista salaliittoteorioista, ulkovaltojen vehkeilystä ja informaatio-operaatioista.
Siinä vaiheessa kun perustuslaki on saatu halutuksi (esim. itäisessä Euroopassa), oppositiota ja kansalaisjärjestöjä pyritään tukahduttamaan lainsäädännöllisin keinoin, sillä vastustavathan nämä voimat ”kansan hallintaa”. Unkarista on hyviä esimerkkejä, miten järjestetään konsultaatioita, siis (eräänlaisia) hyödyttömiä kansanäänestyksiä, joiden lopputulos ei johda mihinkään tiettyyn päätökseen, vaan sen tarkoitus on oikeuttaa vallanpitäjiä heidän haluamiinsa toimiin. Se on mahdollista, kun kansa on kerran antanut hallitukselle yksiselitteisen mandaatin. Poliittisesti hallitus ja parlamentti voivat olla äärioikeistoa tai vasemmistoa, ja toimintatavat ovat suurin piirtein samat Venezuelassa kuin Puolassakin.
Paradoksaalista on lähinnä Pohjolassa suhtautuminen äärioikeistoon, joka on vallanpitäjien mukaan uhka ja jonka toimintaa voidaan pitää moraalisesti tuomittavana. Poliittisessa retoriikassa tämä onkin populistinen valinta, sillä heidän (eli populismia mustamaalaamiseen käyttävien agitaattorien) omat kannattajansahan toimivat niin kuin ”kansan” pitääkin, siis moraalisesti ”oikein” ja usein nämä moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden puolustajat haluavatkin eristää äärioikeiston ja jopa sen kannattajat, mitä Müller pitääkin kummallisena. Toisin sanoen heidän toimintansa eräitä poliittisia ryhmittymiä vastaan on suvaitsematonta moninaisuuden vastustamista – siis sitä itseään populismia.
Aika usein meilläkin vaaditaan jos jonkinlaista nollatoleranssia jonkin asian suhteen jakamalla kansa moralistisesti ja perin mustavalkoisesti kahtia. Jokin toiminta nähdään poliittisesti tuomittavana ja epämoraalisena, vaikka (Kaltwasserin mukaan) moraalikriteeri onkin vain yksi identiteettipolitiikan muoto. Poliittisessa retoriikassa vaaditaan usein suvaitsevaisuutta ja silti itse toimitaan populistisen suvaitsemattomasti vetoamalla epämääräisesti oletettuihin yhteisiin arvoihin – tietysti sellaisiin arvoihin kuin ”todelliseen kansaan” kuuluvan pitääkin edustaa ja kunnioittaa.
Kaiken kaikkiaan kirja on asiantuntevan analyyttisesti ja kiihkottomasti kirjoitettu ja saa lukijan ajattelemaan, mihin populismi perustuu ja mikä on sen syvin olemus. Ei siis kannata enää uskoa sellaisenaan aamu- ja iltapäivälehtien populistista höttöä ollenkaan – tai ainakin suhtautua siihen aiempaa kriittisemmin.
Kansikuvan tiedot: politico.com
You might also like
Leave A Reply