Kuvailua
Tytöllä on suuret, siniset silmät. Kun niitä katsoo, voi kuvitella itsensä keskelle turkoosia valtamerta tai ylös taivaaseen, niin korkealle etteivät pilvetkään sinne enää yllä. Tytön hymyillessä sievää hymyään poskille nousee pieni puna. Myös kauniit silmät hymyilevät. Vaaleat letit vasten vaaleaa ihoa. Ruudullinen mekko päällä. Tyttö on niin kaunis, että häntä voisi luulla nukeksi. Vain mustelma polvessa rikkoo tämän vaikutelman.
Pelkkää kuvailua
Kohtaaminen
Maailma on tuhoutunut vuosia sitten. Elämää maapallolla on hyvin vähän. Tilanne tuntuu siltä, kun eläisimme kivikaudella tai vastaavassa. Varakkaat ihmiset lensivät marssiin vuosia sitten ennen kuin maapallon tilanne muuttui vakavammaksi. Me emme niin varakkaat katselimme monien rakettien lähtöä maasta. Loppujen lopuksi tuhannet raketit tuhosivat maan päästöillään. Nykyään elämme niukasti likaisessa maassa. On puhuttu, että pohjoismaissa olisi vielä puhdasta luontoa ja vettä. Olen hyväksynyt sen urbaanilegendaksi ja matka sinne olisi liian pitkä. En tiedä muun maailman tilanteesta paljoa, koska meillä ei ole yhteyksiä eikä mitään millä liikkua. Sen tiedän, että Afrikassa elää suurin osa tämän hetkisestä väestöstä. Koko aasian maa lensi avaruuteen ehkä saattoi harva jäädä maahan, mutta kukaan ei tiedä.
Tylsyyttäni ja aikaa tappaen kuljeskelin kaupungissa. Kukaan ei siellä asu, kaikki ovat muuttaneet maalle. Mutta minua kiinnostaa aina kävellä kaupunkiin tutkimaan asioita ja löytämään tarpeellista ja käyttökelpoista. Ajattelin mennä vanhalle koululle katsomaan löytäisinkö veljelleni ja itselleni luettavaa. Saavuin luokkahuoneeseen. Olin hyvin surullinen siitä, että tilanne tällä hetkellä on mikä on ja kuinka ihmiset ovat itsekkäitä eikä silloin kukaan ollut saman arvoinen. Suljin silmäni ja nojasin liitutaulua vasteen. Kuulin korvissani lasten naurua ja viisaita kysymyksiä ja vastauksia, kuulin liidun kirjoittavan taululle tärkeää tietoa, kuulin hiljaisuutta, kun lapset keskittyivät kuuntelemaan opettajan opetusta.
Avasin silmäni ja olin hetken nähdessäni valoa ja iloisia lapsia, mutta kaikki kuitenkin muuttui äkkiä mustaksi, harmaaksi ja tyhjäksi. Ajattelin omaa koulu vuottani ja ystäviäni. En tiedä heistä mitään. Onko osa avaruudessa, kuollut vaiko jossakin täällä. Ajattelin myös veljeäni kuinka yksin hän olisi ilman minua, puhumattakaan vanhemmistamme, jotka aikoja sitten kuolivat punahomeeseen. Se on aivan uusi tauti vailla hoitoa. Kasvit sairastuvat siihen mm. maissi ja vehnä. Katselin ikkunasta synkälle taivaalle nähden muutaman tähden ja ajatellen, että odotan tulevaisuudelta jotain kaunista ja valoisaa, mutta uskon sen jäävän haaveeksi, mikään täällä ei tule takaisin samanlaiseksi minun tai veljeni elinaikana. Toivon seuraavien mahdollisten sukupolvien luovan meille uuden maailman tai tulevatko suurin osa ihmisistä takaisin avaruudesta. Kukaa ei voi luvata mitään eikä kukaan tiedä.
Lähdin luokkahuoneesta löytäen muutaman kirjan. Maailman ihmeelliset kysymykset ja avaruuden salat. Ajattelin onko kirjailijat jossakin vai ovatko missään.
Kävelin moottoritien vartta kotiin maalle kuulen vain hiljaisuutta. Pölyinen ja hiekkainen tuuli sai hiukseni leijumaan. Oli joo niin pimeä, että näin taivaalle, näin avaruuden ja sen ihmeellisen ja loputtoman ajan. Katsoin tähtiä toivoen, että jossain tuolla oli kaikki hyvin.
Jatkuu…
Kuulin siskon saapuvan kotiin, olin jo nukkumassa. Mutta en ole saanut unta kunnolla sen jälkeen kuin kaikki vain katosi. Siskoni avasi oven ja kuikuili sisään. Minä olin selkä häneen päin ja esitin nukkuvaa. Mietin puoli yötä tätä maailman menoa ja mihin tämä kaikki johtaa loppujen lopuksi.
Aamuaurinko sarasti silmään, tuntui kuin olisin normaalisti herännyt kouluun. Kunnes tajuan missä olen nyt ja mikä on maailman tilanne. Säpsähdän ylös ja tajuan että oikeasti aurinko paistaa juoksen ulos rynnien huutaen siskolleni, että aurinko paistaa. Saavuimme takapihalle ihastelemaan aurinkoa, emme muista koska viimeksi olisi aurinko paistanut. Se oli suuri hetki. Molemmat ymmärsimme, että auringon valo on saatava talteen ja juoksimme sisälle hakemaan aurinkopaneelit. Olimme niitä tehneet siskoni kanssa ajan kuluksi ja siksi, että jos joku päivä vielä aurinko paistaisi. Saimme paljon energiaa säästöön.
Makasimme nurmikolla syöden vähäisiä marjoja ja hedelmiä aamupalaksi. Nautimme auringon lämmöstä ja toki otimme kaiken auringon itseemme jotta saisimme vitaminiit siitä. Sisko esitteli minulle kaksi kirjaa, jotka hän eilen löysi koululta. Kirjat ei oikein kiinnostaneet minua, koska kirjoitin omaa kirjaa. Kirjani sivuja on kaikkialla huonettani. En ole saanut niitä vielä yhteen.
Siskoni piti kaupungissa kiertelystä. Hän tuo sieltä aina jotakin mielenkiintoista. Minä itse en sinne lähde ikinä. En vain pidä paikasta, tykkään olla kotosalla. Harvoina kertoina lähden mukaan, koska sisko tarvitsee apua ruuan etsinnässä ja keruussa. Se on niitä harvoja kertoja kun lähden pois mukavuusalueelta. Teemme näitä retkiä noin kerran kuukaudessa.
Tänään oli aika lähteä kohti kaupunkia. Minua jännitti, sillä en ollut ollut pitkään aikaan lähtenyt kaupunkiin. Saavuimme kaupungin laidalle pitkän kävelymatkan jälkeen. Siskoni kuuli omituista ääntä jostain kaukaa. Minua alkoi pelottaa. Kävelimme ääntä kohti kunnes ison rautaisen kontin takaa juoksee vihainen koira. Säikähdämme niin, että huudamme todella kovaa juosten hyvin nopeasti takaisin. Siskoni kiipeää kontin päälle käyttäen autoa apunaan, hän nostaa minutkin ylös ja siitä jatkamme vielä korkeammalle, minne koira ei enään pääse. Koira jää haukkumaan vihaisesti alapuolelle. Minä ja sisko otamme henkeä ja mietimme, miten täällä voi asua koira. Emme ole nähneet yhden yhtäkään eläintä ja siskoni on melkein koko kaupungin käynyt läpi, eikä ole eläimiä nähnyt. Siskoni tajuaa, että täällä on pakko olla ihminen joka siitä huolehtii. Katsomme koiraa ja kaukaa kävelee vaaleahiuksinen tyttö meitä kohti.
Sisäinen monologi, näkökulman vaihto
Syömään!
– Mennään jo! Kohta on jo ruoka-aika, sanoi Leopardin poikanen Punawai toiselle poikaselle.
– Odottaisit edes vähäsen, ei meillä nyt niin kiire ole Punawai. Meidän pitää odottaa, että äiti leopardi hakee meille ruokaa.
– Mutta hän on saattanut jo saada saaliiksi jo hyvän määrän ruokaa! Mitä jos äiti leopardi onkin odottanut meitä jo kauan?
– Emme me ikin ole saaneet niin aikaisin ruokaa. Olet vain liian nälkäinen ja alat miettimään epätodellisia asioita, jotka eivät tule toteutumaan.
– No lähdetään silti! Meillä saattaa olla vaaroja edessä
– No lähdetään sitten jos noin kovin pakotat
Matkalla alkaa satamaan hyvin rankasti ja poikaset juuttuvat kotipesänsä lähellä mutaan.
– Punawai! Saatko autettua itsesi ylös mudasta ja pystytkö nostamaan minut sen jälkeen ylös?
– Olen pahoillani, mutta olen jo itsekin niin jumissa, etten pääse ylös itsekään, mutta mitä jos koitetaan huutaa äiti leopardia? sanoi Punawai.
Poikaset huutavat paljon ja pitkään ja lopulta äiti leopardi saapuu paikalle auttamaan.
– Voi pojat mihin olettekaan pistäneet itsenne, antakaas kun autan hieman, sanoi äiti leopardi.
Äiti leopardi nosti poikaset mudasta ja niin he lähtivät onnellisina kotia kohti.
– Kiitos paljon äiti leopardi, mutta onko ruoka valmis syötäväksi? kysyivät poikaset.
Eläindialogi
Leave A Reply