Väsähtänyt dekkari

Luin Mauri Sariolan vuonna 1984 julkaistun Susikoski ja Kolmen naisen talo nimisen kirjan. Susikoskeen liittyviä tarinoita Sariola on kirjoittanut useampia.

Tarina alkaa, kun entinen sotilas Timo Toiviainen yrittää selitellä itsensä syyttömäksi oikeuden käynnissä. Jotenkin Toiviainen onnistuu kävelemään salista vapaana miehenä, ja seuraavana hetkenä onkin rahan haluisena varastamassa Kolmen naisen talon laitamilta olevista koivuista mahlaa. Varastuspuuhat kumminkin keskeytyvät, kun tuntematon miehen järkäle puukottaa hänet kumoon ja niinpä alkaa poliisien tutkimus. 

Poliisit kyselevät Kolmen naisen talon asukkailta vihjeitä, eikä siellä asuvilta Helinältä, Selmalta taikka Elisalta saatu kauheasti selville. Poliisit jättivät asian sikseen, ja ajattelivat tekijän olleen jo kaukana karkuteillä. Syksyn tullessa tutkimukset kumminkin taas jatkuivat, kun Elisa löytyy hirtettynä samaisesta puusta johon Elisan äiti oli parikymmentä vuotta takaperin hirttänyt itsensä. Elisa oli kumminkin niin pirteä tyttö, ettei itsemurhaa pidetty mahdollisena. Nyt poliiseille tuli kiire löytää puukottaja ja mahdollinen murhaaja, ennen kuin ilmaantuisi lisää ruumiita.

Tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle pieneen Ala-Kottarin kylään, ja lähinnä siellä sijaitsevaan hieman mystiseen Kolmen naisen taloon. Talossa asuu sisarukset Selma ja Helinä sekä heidän siskontyttärensä Elisa, jonka äiti oli harmillisesti tappanut itsensä Elisan ollessa vauva. Kirjassa tapahtuvia rikoksia tutkivat konstaapeli Ilola, ylikonstaapeli Risto Pajala, nimismies Eino Paarmalahti ja muun muassa kirjan nimessä esiintyvä rikostarkastaja Olavi Susikoski.

Teoksen kieli oli hyvin yksitoikkoista ja aika tylsää luettavaa. Kirjassa oli myös käytetty itselle aika vanhahtavia sanoja ja oli lukuisia kirjoitusvirheitä, joita painetussa kirjassa ei saisi kyllä olla. Tekstiä oltiin yritetty tehdä monipuolisemmaksi taivuttelemalla sanoja vähän liikaakin ja käyttämällä erilaisia tapoja kuvata esim. ilmeitä, jotka tosin toistuivat varsinkin loppua myöten aika usein. Sanojen oudot taivutukset tekivät tekstistä vähän vaikeampaa lukea, joka ei piristänyt jo valmiiksi epämiellyttävää lukukokemusta.

Takakannesta saa kuvan, että kuolemia olisi enemmänkin, jolloin luulisi kirjassa olevan myös jännitystä, mutta päinvastoin. Jos pientä puukotusepisodia ei lasketa, kirjassa ei oikeastaan ensimmäisen sadan sivun aikana tapahdu juurikaan mitään. Tylsät jokapäiväiset tapahtumat, kuten pölyn pyyhkiminen kuvattiin tarkoin yksityiskohdin, vaikkei se ollut tarinan kululle oleellista. Rikokset eivät olleet kirjan pääkohtana, vaikka kyseessä oli rikosromaani, vaan keskityttiin enemmän Kolmen naisen taloon ja sen asukkeihin liittyviin juoruihin. Tuli siis vaikutus, että kirjaa yrittämällä yritettiin pidentää.

Lopussa kun asiat vihdoin ratkesivat, ne ratkesivat nopeasti eikä jännitystä oikein pidetty yllä. Kirjassa myös kuvailtiin naisia aika halveksuvasti, joka ei ollut ainakaan positiivinen lisäys. Naisien vartaloita kuvailtiin tarkasti, ja vähän miehekkäämpää naista sanottiin suorastaan rumaksi. Ainoat positiiviset asiat kirjassa mielestäni olivat lopussa oleva juonenkäänne sekä juoni satunnaisissa kohdissa ja se, että se oli kohtuu lyhyt.

Annan kirjalle puoli tähteä viidestä.